torstai 26. maaliskuuta 2015

Äitiyden kielletyt tunteet



Inhimillinen tekijä -ohjelmassa oli viime perjantaina jakso nimeltä: Äitiyden kielletyt tunteet. Herättihän se tuttuja tunteita, muistoja, kokemuksia ja ajatuksia. Ja sitä kuinka tuntui, että moni niistä oli kiellettyjä. Sellaisia mistä ei olisi saanut ainakaan puhua. Keskosvanhempien yhdistys mainosti myös jaksoa omilla sivuillaan, jotta mahdollisimman moni saisi avattua ohjelman kautta omia tuntemuksiaan.

Minäkin haluan kirjoittaa ja jakaa ohjelman ja omat tunteeni täällä, sillä koen sen tärkeänä. Jokaisella pitäisi olla tilaa käydä omia tunteitaan avoimesti läpi, tietää niiden olevan normaaleja ja tietää senkin, että on myös täysin normaalia käydä niitä läpi vielä vuosienkin päästä. Älä patoa kaikkea sisälle. Se vain pahentaa.

Yksi ohjelman keskusteluun osallistuneista on kirjailija ja keskoskaksosten äiti Essi Kummu. Hän kertoo hetkestä, jona palasi lastensa syntymään ja niihin muistoihin ja tunteisiin, jotka silloin olivat. Kymmenen vuotta piiloteltuja tunteita ja nyt vasta aika tuntui kypsältä palata niihin.
"Ei pysty erottelemaan yksittäistä tunnetta, vaan sellaista hämmennystä ja tyhjyyttä - hitautta. Ikään kuin elämä olisi painettu paussinappulalla."

"Oliko sinulla epäonnistumisen tunteita?"

"Joo, siis olin mielestäni mokannut. Ensinnäkin se oli mielestäni mun vika ja toisekseen oli sellainen tunne, että tarvitsen rangaistuksen tästä. Kaikki naiset synnyttää vauvoja, mutta mää en pystynyt synnyttämään lihavaa vauvaa. Miksi minä en onnistunut siinä?"
Kuulostaako tutulta? Tuo teksti on kuin omasta suustani. Nyökyttelen, nyökyttelen. Juuri noin. Tunsin itseni pitkään ulkopuoliseksi toisten äitien keskuudessa, niin sukulaisten, tuttavien kuin hiekkalaatikkoäitienkin keskellä. Millaisia tunteita ja ajatuksia täysaikaisten esikoisten vanhemmat käyvät läpi? Millaisia ajatuksia sinulla oli ja mitä sinä tunsit esikoisesi synnyttyä?
"Se oli epäonnistumisen kokemus äitinä. Halusin, että minusta tulee hyvä äiti ja kun lapset syntyi 3 kk etuajassa, tuntui että olin jo mokannut koko jutun. Että on mun vika, kun ne kärsii ja joutuu taistelemaan hengestään. Että se on mun syy."

"Täytyy tunnustaa, etten ole vieläkään pystynyt lukemaan lasten epikriisejä läpi. Jatkuvasti tuli uusia lappuja ja se jatkuva kuoleman ja vammautumisen pelko."

"Kuinka paljon niihin epäonnistumisen tunteisiin liittyy häpeä?" "Näin jälkeen päin sellainen musertava äitihäpeä oli tunnistettavissa. Vuosikausia sitä oli sellaisten amputoitujen äitiyden ja tuntemuste vallassa, jotka tuntui vääriltä, kielletyiltä."
Minä olen lukenut epikriisit. Moneen kertaan jo silloin alussa. Olen lukenut, katsonut kuvia, itkenyt, huutanut, raivonnut. Käynyt uudelleen läpi ja kirjoittanut kaiken sen pahan olon pois, blogiin. Valtava syyllisyys, katkeruus, hillitön suru ja mieletön pelko. Tunne siitä, etten ole äiti ollenkaan. Kesti pitkään ennen kuin tunsin itseni äidiksi. Tuo amputoitu äitiys kuvaa kyllä aika pitkälti sitä oloa, mikä tulee kun ei pystykään tarjoamaan lapselle syliä ja turvaa. Kun ei pystykään kantamaan 9 kuukautta sisällään. Kun om kroppa on tappaa vauvan (ja äidin). Kun ei ole muistoja synnytyksestä. Kun ei tule maitoa.
"Se kokemus on juuri päinvastainen. Se ei ole älyllinen eikä... hmm, se jännä unen tuntu, kun sitä nappia ei löydy. Että tapahtuuko tämä? Olet siinä, on se leikkaava kauhu, saat lapsen syliin, kestää aikaa että rauhoitut."

"Tunne siitä, että mitä tahansa voi tapahtua, milloin tahansa, täysin ennakoimatta."

"Jotenkin toivoisin, että voi kunpa olisin hyväksynyt silloin ne vaikeat tunteet enkä olisi yrittänyt selviytyä ja kestää niiden kanssa, koska ne oli niin kielettyjä, pahoja ja hallitsemattomia. Ja ikäviä. Että vasta sitten, kun aloin niitä kuvata ja sain niille sanoja ja nimiä, niin nythän ne on hallinnassa ja voi puhua siitä."
Tuo viimeisin kappale on mielestäni varsin osuvaa. Kun aloin kirjoittaa kaikkea kokemaamme ylös. Kun kirjoitin kaikki pelot ja ajatukset sitä mukaa kuin niitä tuli, tuntui helpommalta. Kirjoittaminen auttoi, kun ei ollut kukaan hokemassa joka väliin "että nythän teillä on kaikki hyvin, älä enää murehdi". Kirjoittaessa sai antaa tulla ja julkaistaessa antoi itselleen luvan ikään kuin sanoa sen ääneen. Että sanokoon ja ajatelkoot muut mitä lystää, nämä on ne tunteet ja ajatukset, joita käyn läpi. Kaikki ei ole niin kaunista, mutta elämä ei aina olekaan kaunista.

Se, että kirjoitin ensimmäiset vuodet, on auttanut siinä, että pystyn palata muistoihin ilman valtavaa palaa kurkussa. Että pystyn muistella ja kertoa tapahtumista, ilman ahdistusta ja itkua. Se, että kävin läpi kaiken silloin useaan kertaan enkä kieltänyt niitä, on tehnyt minusta tasapainoisemman ja kestävämmän tässä hetkessä.
"Mitä, Essi, tapahtui, kun yritit puhua muille näistä sun oudoista ajatuksista ja tuntemuksista?" "Siis se ensimmäinen reaktiohan oli tietysti, että sulla on terveet lapset, että ole kiitollinen, nyt se on ohi. Ja nauttikaa nyt elämästä, se on loppunut, vaikka tavallaanhan se kaikki vasta alkoi mulla. Että kun on tilaa, niin silloin ne tuntemukset vasta tulee, joita on kestänyt ja painanut ne jonnekin.  Mistään ei löytynyt sellaista ihmistä, joka olisi ottanut vakavasti ne tuntemukset, joten ajattelin että nää täytyy laittaa pois, ettei tämä nyt ole sopivaa."


"Äitiyden sallittuja ja kiellettyjä tunteita pohtivat kirjailija Essi Kummu, psykologi Hannele Törrönen ja lastenpsykiatri Anne Kauppi.

Huoli eloonjäämisestä

Essi Kummu on palannut kirjassaan Lasteni tarina yli kymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Hartaasti toivotut kaksoset syntyivät kolme kuukautta etuajassa ja taistelivat pitkään elämästään. Essi oli vasta nyt valmis pohtimaan tuota aikaa ja sitä, miksi äitiyden alkuvaiheet olivat niin raskaat ja hallitsemattomat. ”Vauvojen ennenaikainen syntymä oli järkytys ja huoli heidän eloonjäämisestään valtava. Tunsin syvää epäonnistumista ja häpeää siitä, että olin saattanut vauvat maailmaan keskeneräisinä. Miksi en pystynyt huolehtiman heistä paremmin”, Essi kysyi itseltään.

Pahin vielä edessä

Essille se on aikaa, jota on vaikea muistella. Rakkaus vauvoihin syntyi, mutta oli pelottavaa rakastaa, kun ei tiennyt tulevasta. Mutta pahin oli vielä edessä. Kun vauvat saatiin kotiin ja kaikki alkoi olla kunnossa, Essi alkoi saada hallitsemattomia kauhukohtauksia, joihin liittyi vahva menettämisen pelko."
Katsoitko ohjelman? Mitä ajatuksia herätti? Millaisia tunteita ja ajatuksia täysaikaisten esikoisten vanhemmat käyvät läpi? Millaisia ajatuksia sinulla oli ja mitä sinä tunsit esikoisesi synnyttyä? Onko jonkinlaiset tunteet ja ajatukset äitiydessä kiellettyjä? Vai onko ihan yhtä ok puhua iloista ja suruista, peloista, onnesta ja vihasta, katkeruudesta?

8 kommenttia:

  1. En katsonut, pitää katsoa josko löytyy Areenasta ja ehtisi kurkkimaan. Mutta muistan hirveän hyvin sun kirjoituksia. En toki millään pysty sanomaan tietäväni mitä koit, mitä ajattelit, mitä tunsit, koska en ole kokenut samaa. Mä ajattelin monesti silloin lukiessani että on hyvä kun kirjoitat, eräänlaista omatoimiterapiaa. Oli ihan tositosi kiva lukea nyt tämä kirjoitus. Eihän mikään ole tietenkään kokonaan poiseletty tai unohduksissa mutta ehkä joku mielenrauha on saavutettu ja joillekkin asioille voi laittaa eräänlaisen pisteen. Että siellä ne on, koettuina ja elettyinä mutta ei enää sellaisina hallitsemattomina kokonaisuuksina. Olet kyllä tehnyt ihan hurjan ajatustyön jotta sieltä alkupisteestä olet päässyt tähän. En tiedä miten itse koet mutta mulle lukijana tuli olo että Tosikoisen myötä alkoi helpottamaan. Että silloin ne asiat alkoi loksahtelemaan paikoilleen ja mieli asettumaan. En sano enkä usko itsekään mihinkään eheyttäviin raskauksiin tai synnytyksiin mutta ehkä se raskaus ja syntymä osui vaan ajallisesti sellaiseen saumaan, että sun mieli pystyi sieltä saamaan jotain keinoja käsittelemään sitä jo koettua :) Ehkä se kaikki osui ajallisesti sellaiseen saumaan, että se polku aukesi juuri silloin, joka johti tähän pisteeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, kukkavarvas <3

      Löytyy vielä areenasta, tekstissäni on pariinkin kertaan linkki upotettuna. Minusta tuossa lopussa oli vielä mm. tuosta traumasta hyvää keskustelua ja Essiltä hyvä toteamus siitä, kuinka tunneperintö siirtyy seuraavillekin sukupolville, vaikkei tunteita sanoittaisi tai puhuttaisi läpi. :)

      Ja oikeasti kiva kuulla sunkin kommentteja näin jälkeen päin. <3 Sitä se kyllä pitkälti oli: omatoimiterapiaa. Joskin nykyään harmittaa, että tyrmäsin sen ammattilaisen vetämän terapian silloin alkuun. Jäi siis yhteen kertaan, kun aloitti heti (ihan sairalaa-ajan alussa) kysymällä tuntuuko siltä, että tekisin vauvalle jotain (pahaa?) ja alkoi kysellä lapsuudesta ja lapsuuskokemuksista. Tuolloin olisin kaivannut ihan vain kuuntelijaa niille sen hetkisille ajatuksille ja tunteille. Tai ihmistä joka sanottaa niitä ja käy läpi. Sen sijaan tuntui kuin minut olisi heitetty puukkojen keskelle. Pisteli vain eikä ymmärrystä ollut aikaan ja hetkeen. Tai ei sellaista, jota olisin kaivannut.

      Nyt kun tuosta keskoskriisistä on päästy yli, on ollut sitten aikaa ja mahdollisuuksia työstää lapsuutta ja sen osuutta omaan vanhemmuuteen. Olisi kyllä ollut mukava tietää, olisiko tuo ammattilainen saanut jotenkin sitten nopeammin pääni kursittua? Oltaisiinko löydetty yhteinen sävel? Kuinka pitkään olisin saanut käydä? Olisiko kirjoittaminen jäänyt, jos apu olisi löytynytkin tuolta?

      Toisaalta koen, että jos en olisi koskaan löytänyt blogien pariin, olisin menettänyt paljon. Myös sen luovan ja järkevän tavan sanoittaa ihan tavallistakin arkea. Olisin myös jäänyt paitsi siitä suuresta määrästäå vertaistukea ja kanssakäymistä, joka blogin kautta tuli. Vertaistuella on myös iso merkty itsenä ja tunteiden ja tapahtumien hyväksymisessä.

      Nyt ne on, kuten kirjoititkin, osa koettua elämää, osa medän historiaa. Unohtaa ei tarvitsekaan ja muistellakin saa . aivan kuten muutkin muistelevat lastensa syntymää ja vauva-aikaa tai korvatulehduksia. Ei se tarkoita menneissä märehtimist. Tai vaikka jollekin se vielä sitäkin olisi, niin antaa muistella ja itkeä. 'Jokainen meistä on erilainen ja käsittelee asioita omalla tavallaan omaan tahtiin. :)

      Ja kiva, jos sinnekin puolen ruutua on välittynyt, että tosikoisen syntymän jälkeen helpotti. Siltä se tuntui. Minäkään en niinkään usko eheyttävään raskauteen, mutta tuo isompi helpotus varmasti tuli siitä julmetun suuresta toisen lapsen toiveesta, sekundäärisesgtä lapsettomuudesta, jonka päälle sitten kumminkin saatiin toinen elävä lapsi. Jo silloin se täysaikainen raskaus ei ollut se päällimmäinen juttu - eikä edes se terveys. jotenkin sitä ajatteli, että on valmis vaikka samanlaiseen hullun myllyyn uudestaan, kunhan saadaan se toinen lapsi. Toisaalta, kovin montaa keskenmenoa ei olisi jaksettu, että jossain välissä olisi tullut aika laittaa stoppi yrittämiselle ja käydä läpi surutyö ja elää hetkessä ja olla onnellineen siitä mitä on.

      Nyt on kumminkin mielettömän hyvä näin, vaikka tosiaan se neljäskin lapsi (taas) tuntuisi hyvältä. Syyt on moninaiset ja tämä tasapainoisuus ja jaksamisen tunne kumminkin hyvä näin, vaikka toki arki heittelee ja olen tättärä vähän muutenki. silti se on niin eri asia kuin esim. tunteet 4 tai 3 vuotta sitten. :)

      Kiitos myös kaikille silloisille blogikommentoijille tsempeistä ja mukana elämisestä! <3

      Poista
  2. En katsonut. Mäkin olen monta kertaa miettinyt, miltä se normaali esikoisäitiys olisi tuntunut, keskosäitiyden sijaan. Mua ei kyllä painanut syyllisyys - mutta ulkopuolisuus on kyllä tuttu tunne. Ulkopuolisuuden tunne omasta elämästä, se että yhtäkkiä ei pystykään kontrolloimaan mitään, ja ulkopuolisuuden tunne siitä muiden äitien elämästä. Tavallaan se ulkopuolisuuden tunne sitten jatkui kaksoset syntymän myötä, sekin raskaus ja vauva-aika oli niin erilaiset siihen "normiin" verrattuna. Siinä vaiheessa kun lapset oli jo vähän isompia, niin rupesin pikkuhiljaa tuntemaan kuuluvani siihen äitien joukkoon, kun kokemukset rupesi olemaan enemmän samoja.

    Mä olen varmaan itseltänikin kieltänyt niitä tunteita aika paljon, meillä on kaikki mennyt niin hyvin, että itsestäkin on tuntunut siltä, että eihän mulla ole mitään syytä olla muuta kuin onnellinen. Sairaalassa ja neuvolassa näistä olisi kyllä voinut kysellä enemmänkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Emilia. <3

      Sulla on tosiaan molemmat raskaudet ja vauva-ajat poikenneet siitä "normaalista" aikalailla.

      Tuo ulkopuolisuus oli tosiaan aika pitkään mukana ja vaikutti myös siihen, ettei esim. niihin äitilapsitapaamisiin tai edes sukulaisten juhliin ollut kovin mukava mennä. Ei ollut yhteistä jutun juurta ja toisten hyvääkin tarkoittavat sanat, loukkasi ja vihloi. :)

      Ja stten kun kokemukset ja arjen haasteet oli samoja, tosilla alkoi jo toinen kierros isojen vauvamahojen ja synnytysten kanssa ja taas olin ulkopuolinen - vieläpä tahtomattani.

      Nyt voi kuulua joukkoon, puhua synnytyksistä, raskauksista, ja ihan tavallisista arjen haasteista samalla tavalla muiden kanssa. :) Tuo joukkoon kuulumisen tunne on kyllä ja tarve on kyllä jännä.

      Oliko teillä, Emilia, sairaalassa mitään äiti-ryhmää/ vertaistukiryhmää/ "koulutusta"? :)

      Meillä oli silloin sairaalapapin vetämä ryhmä torstaisin, johon menin mukaan. Ja nykyään (viimeiset 4v) olen käynyt kevyen nimissä vanhempainilloissa, kertomassa omista kokemuksista ja kevyestä. Noita siis ruvettiin OYS:issa järjestämään pian meidän sairaalassaolon jälkeen. Eli kuuden kerran jaksoja, joissa on eri asiantuntija kertomassa keskosuudesta kerran viikossa. Minä olen aina sillä kertaa, kun on vauvaperhetyöntekijän vuoro kertoa omasta osuudestaan ja kotiutumisen jälkeisestä ajasta.

      Neuvolasta ei ainakaan meidän kohdalla ollut apua, kun ei sielläkään mtään tietoa keskosuudesta ollut eikä henkilökemiatkaan menneet yksiin terkkarin kanssa. En siis pystynyt avautumaan neuvolassa, sen sijaan itkin aina neuvolan jälkeen kotona pitkään. :/ Mutta jospa tosiaan pikku hiljaa tieto menisi eteen päin ja asioihin osattaisiin vaikuttaa oikeassa paikassa oikeaan aikaan oikealla tavalla. :)

      Poista
  3. Huh. Tällaisia asioita ei tule ikinä mietittyä, luonnollisestikaan kun äitiydestä ei ole kokemusta. Toivottavasti et loukkaannu, mutta sitä ei pidä isona asiana, ennen kuin siihen tutustuu! On tietämätön terveydellisistä riskeistä ja psykologisesta myllerryksestä mitä keskosten vanhemmat käyvät läpi. Sitä ei varmasti ymmärräkään, ennen kuin on itse käynyt sen läpi. Mutta nyt kuvittelen ymmärtäväni hieman paremmin keskosten äitejä, ja mitä he joutuvat kokemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Veera. ^_^

      En loukkaannu, pikemminkin päin vastoin, on kiva, jos tämä jollekin ehkä avasi asiaa lisää. Silloin teksti ajoi tarkoituksensa. <3 Vanhemmuus ja ätiys on tosiaan aina iso myllerrys, ja vielä tosiaan sekavamman siitä tekee esim. ennen aikaisuus ja kuoleman ja elämän välinen kilpajuoksu. :) Jokaiselle kokemus on kumminkin erilainen.

      Poista