perjantai 1. toukokuuta 2015

Lapsella on oikeus koskemattomuuteen

Minä.

Vaikka lasten fyysinen kurittaminen on Suomessa - täysin syystä - ollut kokonaan kiellettyä vuodesta 1984 lähtien, elää harhaluulo fyysisen kurittamisen tarpeellisuudesta vahvana edelleen.

Netissä on viime päivinä käynyt vilkaskin keskustelu aiheesta ja kommenttien perusteella keskustelu todellakin on tarpeen edelleen: Virheellistä käsityksiä riittää oikaistavaksi. Tietoa fyysisen kurituksen vaikutuksista löytyy muun muassa nettisivustolta alalyolasta.fi

Esimerkiksi se, että juuri sinä olet saanut selkääsi lapsena, eikä mielestäsi jättänyt traumoja vaan ihan hyvä sinusta tuli, ei ole koko totuus. On paljon lapsia, nuoria ja aikuisia, joille fyysinen kurittaminen on jättänyt isotkin jäljet.

Niin henkinen kuin fyysinenkin kuritus (syyllistäminen, haukkuminen, eristäminen, tukistaminen, luunapit, selkäsauna, jne) muun muassa tutkimuksien mukaan heikentävät lasten oppimiskykyä, lisäävät lasten agresiivisuutta, itsetuhoisuutta, masennusriskiä, rikollisuutta. Lista on pitkä.

Monien kokemuksien sekä Heikki Sariolan (Lastensuojelun Keskusliitto) mukaan useimmiten kyse on siitä, että vanhemmat hermostuvat, menettävät malttinsa ja purkavat omaa turhautumistaan lapseen kohdistuvalla väkivallalla eikä siitä, että johdonmukaisesti pyrittäisiin väkivallalla muokkaamaan lasta toivotun laiseksi.
"Jos hermo meinaa pettää lapsikatraan kanssa, itsensä syyllistämisen sijaan kannatta etsiä parempia kasvatuskeinoja vaikka ammattilaisen avulla, sanoo Sariola."

Lapsi on ihminen siinä missä aikuinenkin. Oikeus hyvään ja väkivallattomaan elämään on yksi lapsen perusoikeuksia. Se on kirjattu myös YK:n lapsen oikeuksien sopimukseen.

On myös todettu, että pitkäaikaissairailla lapsilla on suurempi riski joutua väkivallan (johon myös fyysinen kurittaminen kuuluu) kohteeksi kotona ja kiusatuksi koulussa. He kokevat väkivaltaa kaksi kertaa useammin kuin terveet lapset. Riski on erityisesti suuri lapsilla, joilla on ADHD tai samankaltaisia vammoja ja joita sekä vanhempien että ammattilaisten on vaikea ymmärtää.

Traumat, jotka niin fyysisestä kuin henkisestä väkivallasta jäävät, ovat nimenomaan sitä, kun vielä aikuisenakaan ei osaa kohdata negatiivisia kokemuksia ja tunteita ilman ahdistusta ja hermojen menetystä. Se on sitä kun aikuisen ja vanhemman kyky auttaa lasta hädän hetkellä katoaa. Kun lapsen kiukun iskiessä vanhempi menettää hermonsa ja taantuu lapsen tasolle. Järkevän käyttäytymisen, lapsen auttamisen tilanteen yli, opettamisen ja keskustelun sijaan, vanhemmassa nousee enemmän ja vähemmän esiin raivo ja halu satuttaa lasta.

Niin aikuinen kuin lapsi tarvitsivat apua negatiivisten tunteiden hallinnassa. Jonkun kertomaan miten tilannetta voisi ennalta ehkäistä, miksi lapsi ylipäätään tekee tai käyttäytyy niin kuin käyttäyy.
Fyysinen kuritus ei ole koskaan vain perheen sisäinen asia. Se on rikos ja sellaisena sitä tulee käsitellä. Apua on saatavilla, uskalla kysyä.

Kuinka väkivallan kurinpitona hyväksyvät näkevät sen toimivuuden ja johdonmukaisuuden? Minkä ikäiselle ja mistä teosta luunappi on ok? Entäs tukkapölly? Läimäsy? Selkäsauna? Koivuniemen herra? Millä asteikolla voimakkuus? Kuka sen määrittää? Entäs jos lapsi ei senkään jälkeen tottele?

Niitäkin lapsia riittää, joilla kapinahenki ja ongelmakäyttäytyminen vain lisääntyy, vaikka osa pelkää väkivaltaa ja osalla on suuri tarve miellyttää vanhempiaan ja hakea hyväksyntää kaikesta huolimatta.

Niin, että kun lapsi ei tottele, lisää vain? Vähän voimakkaammin ja useammin? Entäs sen jälkeen? Vielä lisää? Vai vaihdetaanko keinoa väkivallasta johonkin muuhun - kuten keskusteluun ja empatiaan? Jos vaihdetaan, miksei sitä voitu jo alun perin kokeilla?

Jos ei vaihdeta, milloin fyysinen kurittaminen sitten mielestänne muuttuu pahoinpitelyksi?


8 kommenttia:

  1. Joo, niinpä. Musta tuntuu, että fyysinen kuritus on useimmiten aikuisen oman vihan kanavoimista kuin mitään muuta. Ja omaa vihaa ei tietenkään saisi koskaan purkaa lapseen noin. Ja selitys, että ei mullekaan traumoja tullut, on todellakin ihan väsynyt. Tollaisen trauman tunnistaminenkaan ei välttämättä edes onnistu ilman asiaan perehtymistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Anu.

      Olen samaa mieltä. Kyse on pitkälti siitä, että vanhemmilta loppuu pinna ja selkärangasta tulee ne opitut tavat kun muutakaan mallia ei ole lapsuudessa saatu.

      Ja kuten jo tuolla UudenSuomen blogissa kommentoin, niin samat syyt kumminkin pätevät nollatoleranssin kanssa siinäkin tapauksessa, että rangaistus tehtäisiin ennalta sovitusti ja "harkitusti". Lapsen kannalta tilanne on ihan yhtä huono molemmissa tapauksissa.

      Aikuisen tapauksessa sanoisin, että aikuinen on hakoteilla riippumatta siitä onko fyysinen/ henkinen kuritus tehty spontaanisti vai ennalta sovitusti. Spontaani reaktio kertoo siitä, että apua pitäisi hakea ja saada ulkopuolella nopeasti. Etukäteen sovittu taas tarkoittaa, että henkilö voisi muuttaa tapojaan ja toimintaansa itsekin, jos vain saisi lisää tietoa fyysisen kurittamisen haitallisuudesta ja jos hän haluaa tapojaan muuttaa. Molemmissa tapauksissa aikuisen täytyy kumminkin ensin nähdä ja myöntää ongelma.

      Poista
    2. Myös tuosta traumasta olen kanssasi samaa mieltä - ja monien siihen vetoavien kanssa erimieltä.

      "Trauma on kreikan kielestä tuleva sana, jolla tarkoitetaan ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta aiheutuvaa henkistä tai ruumiillista vammaa."

      Ei ihminen aina itse tunnista vammojaan. Asennevammaa varsinkaan. Ja se on pahin vamma mitä voi olla - ja se on myös ainoa tarttuva vamma.

      Voi toki ajatella, ettei lapsuuden kokemuksilla ole merkitystä tai etteivät ne jättäneet jälkeä. Tai että ihan hyvä minusta kasvoi juuri sillä kasvatuksella.

      Mutta ihmiset ovat erilaisia. Ihmiset käsittelevät kokemaansa eri tavoin, ja erilainen kohtelu vaikuttaa toisiin paljon enemmän kuin toisiin. Samankin perheen lapset voivat kokea samat asiat todella eri tavoin. Toinen voi jopa unohtaa tai nähdä esim. fyysisen kurittamisen tarpeellisena. Toinen huomaa ne syvätkin jäljet, jotka kulkee mukana. Toisista ne tekee agressiivisia, toisista herkkiä, toisista empatiakyvyttömiä.

      "Trauman seurauksena yksilö ei kykene selvittämään traumaattiseen tapahtumaan liittyviä ajatuksia eikä tunteitaan."

      Riidat. Kun sitten elää parisuhteessa eikä ole koskaan oppinut tai nähnyt järkevää mallia riitelylle, voi oma käytös ja tunteiden kertakaikkinen räjähtäminen yllättää ja viedä syviinkiin tunnemyrskyihin. Sama lasten kanssa, kun sitten joutuu valvomaan vauva kanssa, kestämään itkua, uhmaa, kiukkua. Ei olekaan mitään mallia vaan oma taantuminen lapsen tasolle: lyöntiä, huutoa, kiukkua.

      Sieltä opituista tavoista ja koetusta elämästä, lapsuudesta, on yllättävän pitkä matka kasvaa itse ihmisenä. Ymmärtää mitkä vaikutukset esim. kunkin omilla lapsuuden kokemuksilla on ollut, millaisen ne ovat ihmisestä muokanneet, millainen on kasvanut niistä kokemuksista huolimatta - ja millainen niiden vuoksi.

      Ja sitä kasvua ja itsetutkiskelua saa tehdä koko ajan, myös vanhemmaksi tulemisen jälkeen. Sukupolvilta toisille peritty kierre on vaikea katkaista. Opittava kuulemaan, ymmärtämään, myöntämään omat virheensä ja vajavaisuutensa, hankittava apua.

      Poista
  2. Todella hyvä kirjoitus ja myös kommentit yllä! Minua on lapsena tukistettu, annettu luunappeja ja sellaista, enkä koe traumatisoituneeni niistä. Mutta! Kyllä se kertoo paljon muustakin kasvatustyylistä ja vuorovaikutuksesta, ilmapiiristä, että kurittaa lasta. Ja se kaikki yhdessä tekee hallaa, jos ei traumatisoi, niin joka tapauksessa vaikuttaa omaan itsetuntoon, minäkuvaan, itseluottamukseen ja aikuiseksi kasvamiseen. ..ja edelleen siihen omaan vanhemmuuteen, josta hyvin kirjoitit yllä.
    Kyllä tätä on saanut paljon pohtia. Lapsen uhmaikää odotellessa.

    Tuo ylläoleva kommenttisi on todella hyvin sanottu!

    Tyttöankka
    Lastentarhanopettaja
    Taaperopojan äiti

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kovasti kommentista, tyttöankka!

      Samoja asioita pohtinut itsekin useat vuodet ja samojen asioiden kanssa kipuillut. Välillä ihmetyttää miksei muut kipuile samojen asioiden kanssa vaan selittelevät ja puolustelevat vain - mutta tosiaan: jos ei ole saanut valmista mallia, kuinka toimia oikein ei välttämättä samasta syystä osaa nähdä ongelmaa tai olla edes empaattinen lasta kohtaan.

      Onnea työhösi lastentarhanopettajana ja vanhempana! :)

      (Paljon on vielä myös alan ammattilaisillakin asenteissa korjattavaa, ainakin oman kokemukseni mukaan.)

      Poista
  3. Minuun on käytetty fyysistä kuritusta lapsena, enkä koe siitä traumatisoituneeni. Silti ei ole kertaakaan käynyt mielessä antaa tukkapöllyä tai piiskaa tai mitään omalle lapselle. Se ei todellakaan tunnu oikealta tavalta edetä. Mutta sorrun kyllä huutamaan ja rähisemään kun raivostun... Yleensä silloin poistun paikalta ja mies ottaa ohjat. Nämä tilanteet liittyi aiemmin syömisiin (koska keskolan ohjeistus ja pakkopakkopakko saada syömään ja eihän se syö) ja nykyään enimmäkseen pukemistilanteisiin, kun yrität saada sen huutavan spagetin päälle ne ulkovaatteet. Tosin silloin oma reaktio saattaa olla myös hysteerinen nauru...

    Minä voin ymmärtää vanhempiani, joilla jossakin välissä vain pinna petti ja tukkaan tartuttiin. Niinhän heillä kotonakin oli tehty, eikä sitä pidetty mitenkään kummallisena. Mutta arvostan myös sitä, että he tekivät parhaansa, jotta tuo kierre katkeaisi. Pikkulapsiaikana he eivät vielä kovin menestyksekkäästi saaneet tehtyä eri tavalla kuin vanhempansa, mutta myöhemmin keinoja oli jo enemmän. Virheistään huolimatta he tekivät kyllä enimmäkseen asiat oikein, sillä minä olen aina tuntenut olevani rakastettu ja arvokas, ja koti oli turvallinen paikka asua. En kuitenkaan tiedä, kuinka vanhempi sisareni asiat kokee, sillä hän sai suuremman osan fyysisestä kurituksesta, ennen kuin meidän vanhemmat oppivat parempia tapoja hoitaa asiat. Ihan vain koska sattui elämään pidemmän aikaa ennen kuin oppimisprosessi oli käyty läpi. Siksi minä varmaan niin vähällä pääsinkin, kun he niin syvästi katuivat tekemisiään isomman siskoni kanssa. Ja minä toivon todella todella paljon, etten koskaan itse raivostu lapselleni niin paljon, että minun tekisi mieli häntä satuttaa... Koska mitään muuta tarkoitustahan sillä fyysisellä kurituksella ei todellakaan siinä tilanteessa ole.

    t: Suvi K.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Suvi, kommentista. :)

      Hienoa kuulla, että vanhempasi ovat pyrkineet katkaisemaan ketjun ja pyytäneet anteeksi. :) Kyllähän moni lapsi sopeutuu (ei kaikki) tavalla tai toisella elämään vaikka vanhemmat tekisivät minkälaisia virheitä. Toisille jää isompia jälkiä, toisille pienempiä, ja sitten on niitä joiden elämä lähtee kokonaan raiteiltaan. Ja osa kieltää tapahtumat, sulkevat ne tiedostamattaan jonnekin muistin perukoille.

      Varmasti siskollasi on erilainen kokemus, ylipäätään vaikka vanhemmat kohtelisivat lapsia samalla tavalla, jokainen kokee ja muistaa ne eri tavoin. Paljon olen pohtinut tuotakin paljonko voin julkisesti asiasta itse puhe. Yleisellä tasolla toki, niin paljon kun vain uskallan ja viitsin. Silti tuntuu ettei yleisellä tasollakaan ole helppoa puhua. Niin paljon tuntuu olevan niin ystävissä, sukulaisissa, läheisissä, politiikassa kuin tavan tallaajissakin vielä lasten fyysisen kurittamisen puolesta ajattelevia, että ahdistaa. PIdetään kukkahattutätinä, typeränä, lapsellisena, naiviina, mitään ymmärtämättömänä saarnaajana. Koska kyllähän nyt vain on niin että "se joka vitsaa säästää lastaan vihaa", että "vapaalla kasvatuksella pilaat kaiken". Astun teksteilläni ja lapsen koskemattomuutta puoltavilla teksteillä ja mielipitelläni ihmisten varpaille. Puutun "perheen sisäisiin asioihin". "Selkään olisi sinunkin pitänyt saada, että ymmärtäisit elämästä jotakin."

      Ja samalla kun tuntuu, etten koskaan tule mm. vaaleissa mielipiteideni ja niiden ääneen sanomisen takia pärjäämään, tuntuu että näin minun on tehtävä. Pidettävä meteliä siitä, mikä tuntuu oikealta, siitä mistä muut eivät ehkä uskalla edes puhua. (Elän selvästi ei-niin-sensitiivisessä kuplassa.)

      Tiedän, ettei ihmiset lakkaa kurittamasta lapsiaan fyysesti tai henkisesti luettuaan kirjoitukseni. Siksi toivoisinkin, että' useampi kirjoittaisi aiheesta sanomalehtiin, blogeihin, twitteriin, facebookiin, sanoisi mielipiteensä rohkeasti hiekkalaatikollakin aina silloin tällöin ohi mennen.

      Sillä kun aikuisilla ja vanhemmilla ei ole opittuna muuta mallia, ei heillä ole myöskään valmiutta välttämättä kyseenalaistaa itse omia tekemisiään. Tarvitaan toistoa. Aivan kuten lastenkin kanssa. Kärsivällisesti. Yhä uudelleen ja uudelleen. Tarvitaan keskustelua. Tarvitaan tutkimustuloksia haitallisuudesta. Kertomuksia siitä, mitä negatiivisia vaikutuksia fyysisellä ja henkisellä kurittamisella on. Miten voisi tehdä asiat toisin.

      Niin. Jonkin verran olen tosiaan asiasta itsekin puhunut. Ja olen päätynyt siihen, että niin kauan kuin omat vanhempani puoltavat ja pitävät fyysistä kurittamista tarpeellisena, voin sanoa julkisesti että olen saanut selkääni. Ja jäljet se on jättänyt.

      Paljon olen miettinyt tuotakin, että olisinko selvinnyt keskosuudesta helpommalla, jos jo lapsena olisin saanut mallin käsitellä negatiivisia tunteita ja tilanteita järkevästi. Olisinko vajonnut niin syvälle tunteiden myrskyyn? Olisinko välttänyt synnytyksen jälkeisen masennuksen? Olisinko pystynyt paremmin tarjota esikoiselle turvaa, hoivaa ja rakkautta? Olisinko jaksanut esikoisen kanssa pidempään kotona, jottei olisi tarvinnut laittaa häntä hoitoon jo (osittain) jo puolitoistavuotiaana? Olisinko tuntenut itseni äidiksi jo varhaisemmin eikä vasta vuosi syntymästä?

      Jossittelua toki. Ja hyvähän tässä nyt on olla. Joskin pitkä matka on talsittu ja keskosuutta enemmän minua harmittaa oma keskeneräisyyteni esikoisen kanssa. niin paljon fiksummin, tyynemmin ja paremmin olen toiminut vanhempana näille kahdelle nuorimmalle. :( Pitkälti juuri siksi tuo esikoisenm esikoulun ja koulun aloittamisenm lykkäys vuodella (vastaamaan laskettua-aikaa) tuntuu niin tärkeältä. Että nyt kun on parempi olla, voitaisiin esikoisen kanssa vielä vuosi rakentaa parempaa suhdetta, paikata läheisyyden tarvetta ja luoda parempaa pohjaa tulevaisuudelle.

      Tulipa sekava kommentti O.o

      Poista
  4. Niin piti vielä sanomani, että laitoin tämän tekstin pari päivää sitten menemään myös lähes jokaiseen maakuntalehteen. Olen kirjoittanut tekstille myös jatkoa, jonka aion kans laittaa menemään mielipidesivuille jahka tämä ensimmäinen on julkaistu.

    Haastan myös teidät kirjoittamaan aiheesta! :)

    VastaaPoista