tiistai 5. heinäkuuta 2016

Tuppisuut suomalaiset - tunteista puhumisen vaikeus

Lisää kuulumisia instagrammissa.
Taas ollut paljon mielenkiintoisia, ajatuksia herättäviä artikkeleita ja keskusteluja sosiaalisessa mediassa. Esimerkiksi tämä tuttavan perheen tarina peliriippuvuudesta: "Perheenisä hävisi 70 000 euroa "hyvän tahdon peleissä" – Suomen kannustava pelikulttuuri ajaa pelihimoisia ahtaalle"

Riippuvuuksia/ addiktioita on vaikka kuinka paljon erilaisia - ja niin on niistä kärsiviäkin. Samoin on iso joukko läheisiä ympärillä, jotka kärsivät toisen riippuvuudesta. Joskus jopa sukupolvien ajan.

En nyt kirjoita riippuvuksista sinänsä, vaan puhumisen vaikeudesta.  

Tunnelukot ja aiemmat kokemukset ovat - tai ainakin voivat olla - syy erilaisiin riippuuvuuksiin ja huonoon käytökseen. Niitä olisi hyvä käydä läpi sen sijaan, että työntää ne sivuun.  

Esimerkiksi lapsuuden kokemuksiin liittyy mielestäni niin vanhemmuus kuin parisuhde- ja vuorovaikutustaidot tunteineen isostikin. Moni ohittaa nuo kokemukset ja ajatukset kokonaan. Että kun ne on elettyä elämää, mitäpä niitä enää kertaamaan tai niiden vuoksi uhriutumaan. 

Itse olen kokenut todella tärkeäksi käydä niitä läpi. Olen niitä blogiinkin kirjoittnut jonkin verran. Se selkiyttää. Toki olen rajojakin joutunut vetämään, kun julkisesti kirjoitan (vaikkei se aina siltä näyttäisikään), että mitä toisesta voi kertoa. Toisaalta omista kokemuksista on hirveän vaikea kirjoittaa, kun ei pysty avaamaan kaikkia ajatuksia ja kokemuksia. 

Vieläkin harmittaa, etten käynyt terapiassa, kun siihen mahdollisuus tarjottiin esikoisen syntyessä pikkukeskosena. Tai siis kävin sairaalan perheterapeutilla kaksi kertaa ja tuntui että oloni vain paheni. Perheterapeutti ei ymmärtänyt eikä ollut ollenkaan samalla aaltopituudella. Hän vain kyseli lapsuuden kokemuksista ja tuntuuko, että tekisin lapselle jotain pahaa, vaikka lapsi oli juuri syntynyt puolikiloisena, oli teholla ja kriittisessä tilassa ja itse olin kuolla synnytykseen myös. Käynnit loppuivat osaltani siihen ja juttelin lähinnä vertaisten, hoitajien ja sairaalan vauvaperhetyöntekijän kanssa - ja aloitin bloggaamisen toisten keskosäitien innoittamana. 

Jälkeen päin olen miettinyt, että jos perheterapeutti olisi silloin osannut keskittyä juuri siihen kriisin joka sillä hetkellä on käsillä, olisin varmasti jatkanut ja saanut apua. Ehkä en olisi sairastunut masennukseen. Ehkä olisin saanut myöhemmin purettua auki myös niitä lapsuuden kokemuksia ja traumoja. Niitä, jotka aiheuttavat välillä ihan mielettömiä tunnelukkoja sekä ystävänä, äitinä, tyttärenä, puolisona että miniänä. Olisiko tie ollut niin kivinen? Olisiko välit sukulaisiin nyt paremmat?
"Isoin oivallus Valtterille on tunteista puhumisen tärkeys. Hän alkoi avautua kuukauden hoitojaksolla Päihdesairaalassa Järvenpäässä. Useimmat muut asiakkaat kärsivät huumeriippuvuudesta. Ensin Valtterista tuntui, ettei hän ymmärrä heidän puheistaan mitään. Kunnes esiin vyöryi aivan samoja kokemuksia: kiusaamista, perheasioita, tunnesyitä. Heillä se oli johtanut aineiden käyttöön, hänellä toiminnalliseen riippuvuuteen. Valtterista tuntui mukavalta, että hänet hyväksyttiin joukkoon."
En minä kuitenkaan tunnelukkoineni ole yksin. Enkä syytä muita huonosta käytöksestäni. Ne ovat minun virheitäni ja aikuisena olen niistä itse vastuussa. Vastuunottaminen ei kumminkaan ole sama asia kuin puhumattomuus ja kokemuksien sekä tunteiden työntäminen sivuun. Vastuunottaminen on mielestäni pikemminkin juuri kokemuksien ja tunteiden tunnistamista, niiden hallinnan opettelua ja puhumista.

Toisille kokemukset ja haavat ovat vielä tuoreita, toisille liian syviä, läpi käytäviksi tai anteeksi annettaviksi. Jokaisella on toki oikeus käsitellä asioita omalla tavallaan. Mutta voisiko tunnetaitoja ja tunnelukkojen avaamista opettaa aikuisillekin? Entä nuorille? Pienten lasten vanhemmille? Parishuteessa oleville? Siitä olisi aivan valtavan iso apu meille kaikille.

Osaamme syyttää toisia ja näemme helpommin juuri ne toisten tekemät virheet, toisten ilkeät sanat ja epäloogisuuden. Mutta entä omat? Mitkä on ne minun ja sinun tekemät virheet ja epäjohdonmukaisuudet? Tunnelukot? Miksi ne toisen virheet ja puheet ärsyttää? Miksi en viihdy tuon toisen seurassa tai pysty olemaan oma itseni? Miksi käyttäydyin kuin idiootti?
"Tunnelukko on lapsuudessa ja nuoruudessa opittu tapa reagoida, kokea, tuntea, ajatella ja käyttäytyä. Kun tunnelukko nykypäivänä aktivoituu, meissä virittyy lapsuutemme tunteita, ja lukitumme tiedostamattamme toimimaan lapsuudessa opittujen selviytymismallien mukaisesti. Tunteemme eivät ole varsinainen ongelma, vaan se, miten ne pakottavat meidät toimimaan lapsuuden keinoin. Tunnelukot saavat meidät lapsenkaltaisesti välttelemään, antautumaan ja hyökkäämään kohtaamissamme tilanteissa. Nämä keinot ovat aikuisiällä haitallisia ja toimivat itseämme vastaan."
"Tunnelukkomme saavat meidät suhtautumaan elämään pessimistisesti, ne tuovat elämäämme huolia ja pelkoja, jotka eivät pohjaudu todelliseen vaaraan. Ne tekevät meidät mustasukkaisiksi, omistushaluisiksi tai epäluuloisiksi ihmissuhteissamme. Tunnelukot saavat meidät kontrolloimaan itseämme ja ympäristöämme, jottei mitään pahaa pääsisi tapahtumaan. Ne saavat meidät kätkemään todelliset tunteemme ja välttelemään ongelmista puhumista niin kotona puolison kuin töissä esimiehen kanssa. Niiden vuoksi väheksymme itseämme ja omia saavutuksiamme ja vertaamme itseämme jatkuvasti toisiin. Tunnelukot saavat meidät kohtelemaan toisia ihmisiä huonosti, jolloin suhtaudumme heihin vaativasti ja kriittisesti, syyllistämme, manipuloimme tai väheksymme heitä. Tunnelukkojemme vuoksi ajaudumme riippuvuuksiin ja kärsimme haitallisten elämäntapojen seurauksista.

Tämä kaikki tapahtuu erityisesti silloin, kun emme tiedosta tunteitamme ja yritämme vain selvitä niistä. Emme vapaudu tunnelukoistamme taistelemalla tunteita vastaan tai niitä pakenemalla, vaan tietoisesti tunteemme kohtaamalla." www.tunnelukkosi.fi
Minustakin hyviin tapoihin kuuluu negatiivisen palautteen antaminen kahden kesken - positiviisen vaikka julkisesti. Mutta entä, kun se palautteen antaminen tai syvällisempi puhuminen on tunnetasolla ylitsepääsemättömän vaikeaa? Että se itku tulee jo pelkästä ajatuksesta. Pala nousee kurkkuun ja mieli murtuu, niin ettei mitään sanoja saa muodostettua.

Olisi ihanaa, kun pystyisi avaamaan suunsa läheisten läsnäollessa ihan oikeasti. Siis niin, että pystyisi puhumaan siitä mikä oikeasti puristaa. Puolisolle pystyn sanomaan (useimmiten kumminkin sen jälkeen, kun olen ensin asian itselleni kirjoittanut auki). Mutten minäkään osaa puolisolleni puhua tunteista ja ajatuksista suvun paikalla ollessa. Silloin äksyilen. Äksyilen myös omille sukulaisilleni kun ei tunnu olevan puheyhteyttä, jolla voisi oikeasti puhua jostain syvällisemmästä. Se vain menee liikaa ihon alle. Kaikilla. Se tekee puhumisen mahdottomaksi.

Joskus oikein toivon, että saisin läheiset puhumaan blogini kautta. Että ärsyyntymiskynnys ylittyisi ja olisi vain kertakaikkisesti pakko avautua ja puhdistaa ilmaa. Että vaikenemisen ja teennäisyyden muurit kaatuisivat ja aikuisetkin puhuisivat niistä omista kokemuksistaan. Menetyksistään, omista traumoistaan, suruistaan, kivuistaan, rikotuista lupauksista ja unelmista. 

Jos toinen voisi myös olla sinut menneisyytensä kanssa ja voisi puhua siitä, ehkä minäkään en olisi niin yksin? Ehkä minun ei tarvitsi ajatella olevani kaiken pahan alku ja juuri. Ehkä voisimme aloittaa puhtaalta pöydältä? Saisin aloittaa tämän saman elämäni, samojen ihmisten kanssa, mutta silti uudelleen niin ystävänä, äitinä, tyttärenä, puolisona kuin miniänä.

5 kommenttia:

  1. Minäkin oon huono puhumaan. Kunpa jokaisella olisi mahdollisuus terapiaan. Itse kävin opiskeluaikaan kaksi vuotta terapiassa ja siitä oli kyllä valtava hyöty hyvin kokonaisvaltaisesti itsetunnolle, parisuhteelle, äitisuhteelle, stressinsietokyvylle, maailmankuvalle...

    Tärkeä kirjoitus! Toivottavasti sinunkin läheiset saisi puhuttua. Se on vaikeaa. Puhumaan oppii puhumalla, siltä itsestä tuntui.

    - t.ankk

    VastaaPoista
  2. Niin monin kohin samaistun tähän kirjoitukseen. Välillä ei vaan jaksais olla "kaiken pahan alku ja juuri" eikä taistella yksin tuulimyllyjä vastaan.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tyttöankka ja Katarooma kommenteista. :)

    Eräs tuttuni, joka itse sairastui masennukseen, esitti tässä taannoin (ja oli esittänyt kuulemma vuosia sitten myös), että kaikille tulisi tarjota mielenterveystarkastuksia, aivan kuten tarjotaan hammaslääkäri ja terveystarkastuksiakin. Että miksi mielestämme ei pidetä samalla tavalla huolta?

    Mielestäni tuo on aivan loistava idea! Ja nuo vuositarkastukset käyttöön viimeistään, kun lapsi aloittaa peruskoulun. Että siitä tulisi vuosittainen tapa joka kantaisi nuoruuden läpi aikuisuuteenkin. Kynnys mielenterveyspalveluihin hakeutumiselle olisi pienempi ja jokaiselle voisi käydä tarkastuksissa henk.koht. läpi omien kokemuksien ja tunteiden vaikutuksia.

    Ajattele, jos nekin aikuiset, jotka eivät koskaan omia virheitään myönnä ja joilla on aivan mielettömiä ongelmia oman psykeensä kanssa, olisivat saaneet lapsesta asti aidon mahdollisuuden käydä omaa pääkoppaansa purkamassa ja tunnetaitoja opettelemassa?

    Moni sanoo, ettei ketään voi pakottaa. Että tuollainen on holhomista. Olkoon holhoamista. AIvan samalla lailla meillä toimitaan muussakin terveydenhuollossa ja lasten kouluttamisessa. Ei sekään ole täysin vapaaehtoista ja omavalintaista. Ja sillä kaikella on vastaava tarkoitus: tarjota eväät elämään ja tarjota yhteiskunnassa pärjääviä nuoria ja aikuisia. Miten mielenterveystarkastukset noista tavotteista poikkeaisivat?

    VastaaPoista
  4. Lueskelin postauksiasi jo reissussa, mutta kommentoin vasta nyt kun on vihdoinkin hiljaista.

    Tästä tekstistä tulee mieleen eräs ystäväni, joka myös painiskelee puhumattomuuden kierteen kanssa. On tiettyjä traumoja ja asioita, jotka painavat häntä tänä päivänä vaikka hän on lähemmäksi kolmekymmentä. Hän haluaisi puhua asioista, ketään syyllistämättä tai syyllistä hakematta, mutta käydä kuitenkin asiat läpi sellaisina kuin ne muiden mielestä ovat. On asioita, joita hän muistaa ja asioita joita hän ei muista. Hän haluaisi selvyyden niihin. Nämä haluamiset on kuitenkin tyrmätty sanoen, että asiat on liian kipeitä eikä niistä pystytä puhumaan. Ystävästäni tämä on tuntunut erittäin pahalta - luonnollisesti. Vanhempien mielestä asiat pitäisi vain unohtaa, antaa anteeksi ja mennä eteenpäin mutta ystäväni kokee ettei täysin voi, ennen kuin asiat on käsitelty. Ja ketäänhän siihen käsittelyyn ei voi pakottaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olii kyllä todella mielenkiintoista kuulla, Janni, ystäväsi tarina myöskin. Kuulostaa nimittäin ainakin osuvalta tuon osalta, että haluaisi puhua, mutta toiset eivät ole valmiita, ne pitäisi unohtaa, antaa anteeksi ja mennä eteenpäin. Ja kuinka erilaisia muistoja kullakin on. Sisaruksillakin. Ja mikä osuus tarinasta jää sitä edeltäville sukupolville - ehkä niiden väliselle anteeksi antamiselle ja selväksi puhumiselle. Mutta kun ketään ei voi pakottaa. Ja edellisten sukupolvien osalta se voi olla liian iso taakka (ikäihmisten sydän ja suru).

      Poista