No nyt se päivähoito ollaan viemässä!

Täältä arjen pyörteistä, unettomien öiden seasta ja joulukiireiden alta huikkaan vain suuren pienen ärtymykseni. (Joita tosin olisi roppakaupalla, ammattimielenpahoittaja kun olen.) Suurin ärtymys koskee subjektiivista päivähoito-oikeutta ja sen rajoittamista. Ai kukkakeppi, kun ottaa aivoon. Kiistelty esitys subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisesta näyttää toteutuvan.
"Valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja Kimmo Sasi (kok.) kertoo valtiovarainministeri Antti Rinteen (sd.) sitoutuneen siihen, että lakiesitys annetaan tammikuun alussa.
Sasin mukaan ensi vuoden budjetissa koulutusmenoista jouduttiin nyt leikkaamaan 6 miljoonaa euroa, koska hallituksen päivähoitolakiesitystä ei ehditty vielä antaa. Päivähoitomenoista oli tarkoitus säästää tuo 6 miljoonaa.
– Ministeri Rinteen kanssa sovittu, että tämä on tekninen järjestely. Hän on sitoutunut siihen, että päivähoito-oikeutta rajoittava lakiesitys annetaan tammikuun alussa, jolloin tämä voidaan ottaa huomioon seuraavassa lisäbudjetissa tammi-helmikuussa, jolloin tuo raha koulutukseen palautetaan ja se tulee säästönä näihin päivähoitojärjestelyihin, sanoo Sasi."

(c) MTV

Olen kirjoittanut aiheesta pidemmän blogitekstin jo pari vuotta sitten. Olen koittanut pitää meteliä niin omassa puolueessa kuin puolueen nuorisojärjestössä (jossa lopulta tänä syksynä kuukausi sitten sain puhuttua yli puolet liittokokous väestä kannalleni). Minusta tässä mennään vikasuuntaan monessakin kohtaa. 
... "Monet näkevät tämänkin asian niin mustavalkoisena ja yksioikoisena. Kommentit heijastavat lähinnä tietämättömyyttä, kokemuksen puutetta ja yksinkertaistettua todellisuudesta irrallaan olevaa ideologiaa. Jaksanpa siis taas avautua tästä aiheesta.
Millä tavalla mielestänne subjetiivista päivähoitoa tulisi rajoittaa? Pitääkö äidillä, isällä, hoitoon menevällä lapsella tai kotona olevalla lapsella olla lääkärin diagnoosi esim. masennus, vakava vamma, jne, jotta on oikeutettu nykylain säädännön oikeuttamaan subjektiiviseen päivähoitoon? Vai mikä tämän parantavan poisto-/leikkausidean taustalla on? Minä kun en ymmärrä. En sitten millään."
...
"Lisättäköön vielä, että mikäli (subjetiivisen) päivähoidon saamiseksi jatkossa vaaditaan lisää lappujen täyttämistä ja selvittelyä, tämä todellakin heikentää ennestään niiden perheiden asemaa jotka apua tarvitsevat. Apua tarvitseva perhe on monesti aikamoisen paperisodan ja byrokratian myllerryksessä muutenkin. On väärin, että niitä vähäisiä voimavaroja pitäisi käyttää selvittelyihin." ...
 Kyllä minäkin ajattelen, että lähtökohtaisesti jokaisen lapsen paikka olisi vanhempien luona, rakastavien ja huolehtivien, jaksavien vanhempien luona. Kenellekään ei pitäisi olla yllätys, että kaikkien lasten kotona tilanne ei ole samanlainen. Kyllä. Mekin olemme käyttäneet subjektiivista päivähoito-oikeutta, kun minun pääni alkoi hajota ja puolison oli käytävä töissä, että saadaan laskut maksettua. Siksi kai tämän niin henkilökohtaisesti otankin, kun tuntuu että moni ei todellakaan ymmärrä mitä on tekemässä, mistä päättämässä ja miksi tämä oikeus on hyvä olla olemassa myös jatkossa.

Kommentit

  1. Hohhoi. Ei kotiapua, ei päivähoitoa, neuvolastakin leikattu niin että ovat kauniisti sanottuna kusessa. Mut hei. Varmasti saadaan jatkossakin lööppejä siitä, kuinka perheillä menee ihan älyttömän hyvin ja suorastaan kovaa. Niin kuin vaikka Oulussa, Rautjärvellä taikka Kuopiossa...

    VastaaPoista
  2. Samaa mieltä! T: Sanna :)

    VastaaPoista
  3. Myös samaa mieltä SanKarin kanssa, juurikin näin varmaan valitettavasti tullee käymään, argh :(

    VastaaPoista
  4. Kiitos kommenteista.. joo, juurikin tuo, että kaikkea leikataan, kaikesta supistetaan, muttei anneta edes mitään tilalle. Ottaa pattiin. Idiotismi kukoistaa. En kertakaikkisesti ymmärrä mitä ihmisten päässä liikkuu. (Haluan päästä ite paineleen sitä nappia! Eli tsemppiä vaan Sanna sun ek-vaalikampanjaan ja työhön järkevien päätöksien puolesta omassa puolueessas!)

    Kotiavullekin kävi kökösti - ja vain yhden äänen erolla
    http://www.suomenmaa.fi/etusivu/7233075.html#.VIr_mRDpeBk.facebook

    VastaaPoista
  5. Mä oon ollu sitä mieltä, että sitä pitäis rajottaa. Ei kokonaan poistaa, vaan rajottaa sellasilta kelle sillä ei ole todellista tarvetta. Jos perheessä on kaikki hyvin, niin mun mielestä vaikka 2 vuotiaan pitäis saada jäädä kotiin kun perheeseen syntyy uus vauva. Samoin mun mielestä on kauheeta, että jotkut työssäkäyvät vanhemmat pitää lapsensa esim. kesäloman ajan päiväkodissa, että saavat ite lomaa töistä = lapsellla ei oo ikinä lomaa.

    Toki en itekkään nää tätä ihan mustavalkosena, mikä sitten on riittävän hyvä syy sille että saa viedä hoitoon. Ite ajattelen että vanhempien uupumus, masennus yms. tai sitten isommalla lapsella jos on puheenkehityksessä vaikka hieman ongelmia ja katsotaan että päiväkodista voisi olla siihen hyötyä. Samoin sitten ymmärrän jo isompien lapsien kohdalla (heitetään vaikka 4v ylöspäin) että jos kerhotoimintaa tai muuta ei ole tarjolla, niin sen ikänen jo alkaa kaipaan kavereita elämäänsä ja hyvä pikku hiljaa tutustuakkin muitten kanssa leikkimiseen.
    Riskinä olis tietenkin, että sitten tälläset kellä olis lääkärin/ammattilaisen todistus että hoitoon saa viedä, niin he leimautuisivat heti erilaisiks, kun saavat viedä hoitoon ja kaikki tietäis että taustalla on jokin syy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Anna.

      Joo, me ollaan tästä taidettu vääntää sunkin kanssa aiemmin. :) Toistan taas, että en kannata tässäkään tapauksessa byrokratian lisäämistä. Ja sitä tuo oikeuden poistaminen on. Tulee yksi ylimääräinen välikäsi lisää, jolle pitää todistella ja anoa päivähoidon tarpeellisuutta. Se kaikki pyörittely voi ollaa liikaa juurikin sille perheelle joka sitä apua tarvitsisi.

      Ja kuka sitten on oikea henkilö sanomaan, mitkä ovat ne riittävät perusteet päivähoitopaikan saannille? Kellä menee riittävän huonosti, jne?

      Minä kun kannatan erittäin suuresti ennakoivaa perhetyötä ja matalankynnyksen toimintaa. Kannatan subjektiivista päivähoito-oikeutta, avointa ilmaista varhaiskasvatusta (jollainen Oulussa on toiminut nyt puolitoista vuotta), haluan kodinhoitajat takaisin jne. Näitä kaikkia tarvitaan, jotta saadaan oikeasti luotua mahdollisimman kattava verkko, josta kukin perhe voisi löytää itselleen toimivimman ratkaisun arkeen.

      Ja juurikin tuo minua huolettaa, että sitten ne leimataan osa päivähoidossa olevista perheistä. Että uskaltaako sitä apua sitten hakeakaan?

      Mutta tosiaan tuo, että työssäkäyvät vanhemmat pitävät lapsiaan ympäri vuoden myös omien lomiensa aikana hoidossa, on minustakin ongelma. Se on tosin sellainen ongelma joka ei poistu subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajaamisella. Noilla työssäkäyvillä perheillä, kun on jatkossakin oikeus viedä lapsi hoitoon. Vai onko tarkoitus jatkossa alkaa kyttäämään vanhempien työaikoja ja kysellä työnantajilta todellisten työaikojen ja lomien ynnä muiden vapaiden perään?

      Minusta noihin huolestuttaviin tapauksiin pitäisi pystyä puuttumaan muutenkin kuin rajoittamalla oikeutta. Jos vanhemmat eivät halua viettää aikaa lastensa kanssa, en ymmärrä miten tilanne korjaantuisi sillä, että lapsilta kielletään mahdollisuus tulla hoitoon. EIkö ongelma ole silloin jossain syvemmällä? Eikö päivähoidon puolelta pitäisi ottaa yhteyttä myös esim. perhetyöntekijään/ neuvolaan ja yhdessä keskustella perheen kanssa? Koittaa löytää ne syyt ja yhdessä niihin ratkaisu? O.o

      Poista
  6. Mukava kun postailit. Oot ollut viime päivinä mielessä useampaan otteeseen ja eilen aamulla oli mielessä etät kyselisin, onko siellä kaikki hyvin :)

    Mua harmittaa myös tämä asia ihan älyttömästi. Samalla mietityttää juurikin se, että kun kaikkea leikataan, kaikessa säästetään ja kaikkea ollaan ajamassa alas - mitä saadaan tilalle? Subjektiivinen päivähoito voi parhaimmillaan olla loistava hyvinvointipalvelu ja olla hyödyksi ihan koko perheelle moninaisin tavoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Janni, kommentista ja mukava kuulla, että ollaan oltu ajatuksissa. <3 Nämä lämmittää mieltä oikeasti. ^_^ Niin paljon olisi kerrottavaa ja sanottavaa ja mielen päällä asioita. Mutta sitten tuntuu myös siltä, että kun en ennätä vastailla kommentteihin (saati sitten lukea ja kommentoida kunnolla toisten blogeja), niin minulla ei ole "oikeutta" postaillakaan mitään. Ja tämä vaivaa. Ei saisi. Kun oma blogihan tämä on. Mutta kun sitä kumminkin on (ja haluaa olla) vuorovaikutuksessa muihinkin bloggaajiin. :)

      Ja joo, minä olen jotenkin ihan äärettömän surullinen tästä mahdollisesta tulevasta päätöksestä. Ja vaikken ole demari, en ymmärrä, en kertakaikkisesti ymmärrä, miten tämä voi olla niillekin (ja kd:lle) ok?!

      Ja kun ei tuo oikeasti tule olemaan säästö.. :( Esimerkiksi täällä Oulussa tosiaan on saatu hyviä tuloksia tuon ilmaisen avoimen varhaiskasvatuksen kautta. Se on vähentänyt myös päivähoidon tarvetta ja tuonut säästöjä. Ja ilman että keltään on kielletty mitään. Ja eikö ne säästöt olleet tavoite? Ja perheiden parempi vointi? Ja vähemmän byrokratiaa?

      Oi, miksi näiden asioiden ymmärtäminen on niin vaikeaa?! (Ja taas on lähdössä multa sähköpostia kansanedustajille.)

      Poista
    2. Juuri tämänkaltaiset asiat ovat niitä, joiden vuoksi huomaan "kääntyneeni" aiemman suosimani puolueen (demarien) "kelkasta" toisaalle. Minä olen ajatellut, että nuo ns. pehmeät arvot on juurikin ko. puolueen ajamia ja suosimia asioita ja sitten ne ei kuitenkaan ole. Samaan aikaan havaitsen, että toinen puolue pysyy puheissaan ja pyrkii aidosti ajamaankin asioita aiempiin puheisiinsa nojaten. Mutta siis, hankala minunkaan käsittää tätä.

      Nuo säästöt - tai lähinnä niiden toteutumattomuus - pätee myös muutamien muiden lapsiperheisiin liittyvien, pian voimaan tulevien asetusten kohdalla... ja se onkin varsin mielenkiintoista. :O

      Ja kuule, sitä mun piti sanomani että nyt unohdat kaikki mielensäpahoittajat ja koetat nauttia tästä blogista. Luet ja kommentoit muiden blogeja sitten, kun siihen on aikaa. Minäkin huomaan, että saattaa mennä päiviä ennen kuin oikeasti ehdin paneutua mielenkiintoisiin blogeihin ja postauksiin ja se harmittaa ja tuo samanlaisia fiiliksiä; ettei sitten tulisi postailla omaan blogiinsakaan mitään. Mutta postailen silti, uskon nimittäin että suurin osa lukijoista ymmärtää kyllä eikä syyttä suotta tuollaisesta asiasta nokkaannu :)

      Ja vielä sekin piti sanoa, että jos ja kun haluat/jaksat/ehdit, niin minullekin voit laittaa sähköpostia. Siis jos haluat ihan vain päivittää arkipäiväisiä kuulumisia :)

      Poista
  7. Mä oon Elina samaa mieltä sun kanssa. Ja musta on ihan älytöntä, että me ihan normaalit perheet saadaan takkiimme siitä, jos jotkut käyttää oikeutta väärin (kuten eivät anna lapselleen kesälomaa). Meille oli ihan paras ratkaisu se, että 3v aloitti hoidossa kolme päivää viikossa siskonsa ollessa vuoden ikäinen ja mun ollessa vielä kotona. Siinä voitti kaikki. Tämä uudistus menee just niin väärin kuin vain olla saattaa - en oikeasti ymmärrä, miten tätä voi kukaan kannattaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Anu, kommentista. :) Niin samaa mieltä! Ja ihana, että teillekin on löytynyt apu ja toimiva ratkaisu arkeen.

      Kuten tuohon Annankin kommenttiin kirjoitin, niin minustakin noihin huolestuttaviin tapauksiin, joissa vanhemmat pitävät kaikki omat lomansakin lasta hoidossa pitäisi pystyä puuttumaan - ja puuttumaan juurikin muuten kuin rajoittamalla subjektiivista päivähoito-oikeutta.

      Poista
  8. Mä olen sitä mieltä että rajoittaa pitää , paitsi jos ei kykene itse lapsiaan hoitamaan. Yksinkertaistetusti sanottuna noin. Ja mä en todellakaan tajua että ihmiset eivät kestä elämää lastensa kanssa mutta tekevät niitä lisää silti. Yksinkertaistettuna.

    VastaaPoista
  9. Jotenkin hämmästyttää sellaiset käsitykset ihmisillä, että kaikkien tilanteet olisivat samanlaisia, tai että jos samanlaisuudesta eroavat, olisivat ne sittenkin niputettavissa jotenkin yhteen tai tiettyjen otsikkojen alle.

    En myöskään ymmärrä tuota "..ihmiset eivät kestä elämää lastensa kanssa mutta tekevät niitä lisää silti." Voi hyvänen aika. Voihan vaikka kolmen lapsen äiti sairastua neljännen lapsen syntymän jälkeen masennukseen, vaikka kolmen muun kohdalla kaikki olisi sujunut hyvin ja "normaalisti"? Onko se sitten sitä, että ei kestä elämää lastensa kanssa? Vai mitä Kupla tarkoitat tuolla termillä "kestä elämää lasten kanssa"? Kiinnostaisi tietää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jostain syystä et osannut lukea tekstiäni? "ihmiset eivät kestä elämää lastensa kanssa mutta tekevät niitä LISÄÄ silti" tarkoittaa just sitä mitä siinä sanotaan. Että jos pää ei kestä olla lastensa kanssa, siis jo olemassa olevien lasten kanssa ja ne viedään hoitoon ja sitten tehdään uusi lapsi, vaikka niitä edellisiäkään ei jakseta hoitaa kotona. Näitä tapauksia on maamme pullollaan, valitettavasti. Ja jos vielä ymmärrät sanan "yksinkertaistettuna", niin se todellakin tarkoittaa juurikin sitä. Että kaikki eivät viitsi vastata niin laajasti että ydin katoaa ;)

      Poista
    2. Tuosta lauseesta olen Kupla, kanssasi samaa mieltä ja tuo on juuri se mitä koitin niissä kesän lapsilukuun liittyvissä teksteissäni käydä läpi. (Vaikka se sinusta muulta vaikuttikin.)

      Minustakin lapset on jotain muuta kuin statussymboli ja pöytäkoriste. Eli että jos niitä hankitaan, silloin pitää myös käyttää aikaa lasten kanssa olemiseen. Tätä tarkoitin myös sillä tekstillä, jossa totesin että vanhempien pitäisi leikkiä lastensa kanssa.

      Meilläkin puolison kanssa ajatus perheenperustamisen taustalla oli juurikin tuo, että lapset saisivat olla kotona vanhempien seurassa mahdollisimman pitkään ja paljon ja että kun lapsia hankitaan, niiden kanssa leikitään, touhutaan ja vietetään aikaa. Materia ei ole se juttu. Siksi mm. meidän asuminen ja eläminen on laskettu yhden pieni tuloisen tulojen mukaan. Ja siksi lapset on "tehty" kesken opintojen. Eli jotta olisi mahdollisuus viettää lasten kanssa tässä elämässä mahdollisimman paljon aikaa. Jotta olisi mahdollisuuksia viettää lasten kanssa mahdollisimman paljon aikaa senkin jälkeen kun kuopus täyttää 3 vuotta. Eli jommalla kummalla vanhemmalla olisi mahdollisuus olla kotona vähintäänkin osapäiväisesti siihen asti että kuoupus on ensimmäisellä luokalla.

      Kaikilla ei kumminkaan ole sitä tukiverkostoa, että pystyisi järjestämään noin. Kaikilla lapset ei tule suunnitellusti/ toivotusti. Eikä minusta ole alkujaankaan hyväksi ajatus ja ihanne siitä, että jomman kumman vanhemmista on oltava kotona lapsen kanssa koko ajan. Että apua ei saisi pyytää eikä hakea ulkopuolisilta. Että "teidän täytyy pärjätä, kun itse olette tuohon tilaan halunneet ja lapset hankkineet".

      Helsingin Sanomissa oli mielestäni todella osuva artikkeli aiheesta taannoin: "On luonnotonta, että toinen vanhempi on aina kotona lapsen kanssa"

      Ja se miten tämä kaikki nyt liittyy tähän subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen: On olemassa perheitä, jotka syystä tai toisesta haluavat ja tarvitsevat päivähoitoa ja tuota subjektiivista päivähoito-oikeutta. Se tarve ei poistu rajoituksilla. Rajoituksien jälkeenkin on perheitä, joissa mahdollisesti lasten kanssa ei haluta olla eikä viettää aikaa. Nyt nämä perheet jätetään kokonaan yksin, kun ei ole mitään muutakaan apua tarjolla ja kun ei haluta ongelmaperheen leimaa. Rajoituksen jälkeen on myös hankalampi puuttua ja nähdä missä perheissä lasten kanssa mahdollisesti ei edes viitsitä ja haluta viettää aikaa.

      Eli miksi siis pitäisi rajoittaa, vaikka itse pitäisikin kotihoitoa ihanteena? EIkö tukea ja apua (mahdollisimman monessa erilaisessa muodossa) pitäisi olla niin kauan kuin sille on tarvetta? Eli niin kauan, että kaikista vanhemmista tulee raskastavia, kotona jaksavia, leikkiviä vanhempia? (Ja tuo tavoite tuskin toteutuu koskaan, eli eikö voitaisi silloin pitää kiinni tästä nykyisestä päivähoito-oikeudesta?)

      Poista
  10. Anteeksi että puutun puheeseen, mutta: Mä uskon, ettei Kupla kommentillaan tarkoittanut etteikö esim. tuollaisessa tilanteessa olisi hyvä saada lapsille päivähoitopaikka (edes osapäiväinen, edes muutamia kertoja kuukaudessa) - sanoihan hän oikeastaan tuon itsekin lauseessaan :) Ehkä Kupla haki enemmänkin sellaisia vanhempia, joilla ei oikeasti ole viitsimistä hoitaa omaa rooliaan vanhempana ja jotka ihan siitä syystä sysäisivät mielellään hoitovastuun muille. Kyllähän sellaisiakin vanhempia löytyy, joskin ehkä vähemmässä määrin.

    Minä mietin, onko tämä päivähoito-oikeus nyt sitten pakko rajata tyystin, vai eikö tätäkin uudistusta voisi toteuttaa tapauskohtaisesti? Että lapsi kerrallaan katsottaisiin, millainen tarve päivähoidolle on ja sitä kautta lähdettäisiin sitten toteuttamaan tätä rajailua. Toki varmaan haastavampaa käytännössä...

    VastaaPoista
  11. Kiitos kommenteista, Kupla, Anonyymi ja Janni.

    Hmmm... tuohon kuplan kommenttiin: Joko sitä subjektiivistä päivähoito-oikeutta ei rajoiteta tai sitten rajoitetaan. Se on joko tai. Ei voi yhtä aikaa olla rajoittamatta ja silti rajoittaa. Jos ei rajoiteta, kaikilla on siihen (subjektiivinen) oikeus. Jos rajoitetaan, tuollaista oikeutta ei ole ja sillon tosiaan vanhemmuutta ja perheen tilannetta ja mahdollista avuntarvetta alkaa arvioida joku toinen.

    Kuten ylläkin kirjoitin: Kuka ja miten sen sitten jatkossa päättäisi ja miten käy ennakoivan tuen ja matalan kynnyksen avunsaannin jatkossa?

    Kyllä, minustakin vanhempien tehtävä on hoitaa omat lapsensa ja pidän kotihoitoa itse tavoitteena ja ihanteena. Vaan siinä kohtaa kun tuo kotihoidon ihannointi ajaa yli tosiasioden ymmärtämisen eli sen että perheitä, lapsia, vanhempia, elämäntilanteita on erilaisia, voi sillä ihanteella pyhkiä vaikka takapuolen. Alan olla kaikkien näiden vuosien (puheiden, keskustelujen ja sähköpostien) jälkeen kurkkuani myöten täynnä ihmisten omaa ideologiaa ja haluttomuutta ymmärtää ja suoda toisille apua. ("Ei pidä olla mitään subjektiivista oikeutta päivähoitoon, lasten paikka on kotona. Piste.")

    Prkl.


    Toisissa perheissä kaikkien lasten kotihoito voi olla paras ratkaisu, toisissa ei. On tilanteita ja tilanteita. Esimerkiksi jonkun perheen jäsenen - vanhemman tai lapsen - sairastuminen, joka vie valtavasti voimavaroja. Voi olla, että sairaalassa pitää viettää paljonkin aikaa eikä sinne voi ottaa esim. perheen (muita) lapsia. Tällöin on muille lapsille on parempi päästä esim. kunnalliseen päivähoitoon. (Käytetään siis subjektiivista päivähoito-oikeutta, vaikka äiti/isä papereiden mukaan olisikin äitiyslomalla/ hoitovapaalla.)

    Subjektiivisesta päivähoidosta on kyse myös silloin, kun esim. äiti/ isä opiskelee pienen vauvan kanssa ja toinen lapsi on hoidossa. Jos vauva on helppohoitoinen, voi opiskelu (esim. pakolliset läsnäolot) onnistua vauva-aikana hyvinkin. Vauvan kasvaessa ja vaatiessa enemmän huomiota tilanne onkin jo toinen ja tällöin varmaan on yksinkertaisempaa jäädä hoitamaan lapsia kotiin.

    Sitten ne vähemmän yksinkertaiset tilanteet. Voi olla että äiti/isä sairastuu esim. synnytyksen jälkeiseen masennukseen, jolloin kotona olevan vanhemman voimavarat eivät yksinkertaisesti riitä kaikkien lasten hoitamiseen tai virikkeellisen toiminnan ja/tai sosiaalisten tilanteiden järjestämiseen. Tällainen tilanne tulee helposti myös kriisin (esim. lapsen pitkän/ vakavan sairastamisen/ oman sairastamisen/ vaikean raskauden/ perheenjäsenen kuolema/ keskenmenot jne) jälkeen. Muiden silmissä kaiken pitäisi jo olla hyvin, mutta näin ei monestikaan ole. Kriisin jälkeen alkaa vasta asioiden läpikäynti ja tällöinkin subjektiivinen päivähoitomahdollisuus voi olla erittäin hyvä vaihtoehto perheelle.

    On myös erityislapsia, jotka vaativat paljon huomiota ja hoitoa. Tällöinkin vanhempien voimat loppuvat helpommin. Voi siis olla, että äiti hoitaa kotona isompaa erityislasta/ vaativaa erityisvauvaa eikä muille lapsille riitä huomiota ja kotona olevan vanhemman aikaa ja voimavaroja samalla tavalla. Voi myös olla, että äiti/isä on välillä jonkun lapsen kanssa pitkiäkin aikoja osastohoidossa. Toisaalta monille erityislapsille suositellaan esim. fyysisten tai sosiaalisten taitojen (käveleminen, puhuminen, jne) takia osittaista päivähoitoa. Samaan aikaan voi olla, että äiti/ isä hoitaa kotona perheen muita lapsia/ vauvaa. Perheet eivät kaipaa sääliä, syyllistämistä tai jaksamiskehoituksia vaan konkreettista apua ja ymmärrystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kotona voivat väsyä myös sellaiset vanhemmat, joilla kaikki on niin sanotusti hyvin. Olivat he sitten hyvätuloisia tai talousvaikeuksissa, yksinhuoltajia tai kaksinhuoltajia, yhden, kahden tai kymmenen lapsen vanhempia, äitejä tai isejä. Aina ei tarvita sairauksia ja diagnooseja väsymiseen. Kodit tarvitsevat apua ja ymmärrystä. Sitä että heidät otetaan tosissaan. Jos he pyytävät kotiapua, heidän tulee sitä saada (näin keskosvanhempana törmään usein siihen, että sitä ei ole tarjolla edes kriisiperheille, tai vähätellään avun tarvetta, kun vuosi on oltu jo kotona ja "kaikki on hyvin"). Silti. Sitäkin pitäisi olla tarjolla, kun joku sitä sanoo tarvitsevansa. Senkin on tarkoitus olla ennaltaehkäisevää apua. En myöskään koe, että kotiapu ja subjektiivinen päivähoito olisivat toistensa vastakohtia. Päin vastoin. Minusta molemmat ovat tarpeellisia ja täydentävät sitä tukiverkostoa, joka perheillä pitäisi olla. Subjektiivistakin päivähoitoa pitää olla tarjolla, jos perhe sitä pyytää. Me emme voi tietää mikä on toiselle liikaa ja missä toisen voimavarat kulkevat. Jos perhe itse pyytää apua, avunpyyntö on otettava todesta.

      Kaikilla ei myöskään ole turvaverkostoa, ystäviä, isovanhempia, sisaruksia tai muita läheisiä, jotka voisivat tulla avuksi. Silti minusta näilläkin perheillä on oikeus saada lapsia. Toivotusti ja suunnitellusti, mutta myös vahingossa ja yllättäen. 24/7 lapsen/lasten kanssa, jotka mahdollisesti valvottavat tai vaativat jotain erityistä. Se päivähoito voi oikeasti olla iso apu, juuri ne tarvittavat lisäkädet, jotta selvitään raskaimman yli.


      Meillä esikoinen aloitti hoidossa, koska mun pää oli hajonnut ja oli pakko kursia se kasaan. Toiveissa tulloin toinen lapsi myös. Silti. Kaikesta huolimatta. Se toive toisesta lapsesta, sisaruksesta, oli ihan mielettömän voimakas. Ja sitä toivoi ja ajatteli, että saisi pään kasattua ja jäätyä kotiin, jotta se omakin ihanne lasten kotihoidosta toteutuisi.

      Noh.. toive pitkittyi sekundäärisen lapsettomuuden ja keskenmenojen myötä. Oma pää ei tullutkaan niin nopeasti kasaan. Esikoinen viihtyi hoidossa, koitin opiskella (tosin monesti päivät meni murehtien ja itkien, vaikka luennoilla kävinkin). Ja kun tulin raskaaksi, ja vaikka se sitten kuudennella kerralla lopulta jatkui yli puolen välin, pidettiin esikoisen hoitopaikka.

      Ei meillä ollut turvaverkostoa, joten jos olisin joutunut vuodelepoon tai sairaalaan tai vauva olisi syntynyt pikkukeskosena kuten esikoinen, oli oltava jokin (mielellään myös esikoiselle tuttu) hoitopaikka. Ja toisaalta luotava sellainen turva esikoiselle että kaikki ei muutu kerralla. Esikoinen jatkoi hoidossa vauvan synnyttyä. Osapäiväisenä tosin kuten siihenkin asti. Ei ollut muuta hoitopaikkaa + esikoinen tykkäsi olla päiväkodissa ja kaipasi hoitokavereitaan. Ja minä sain levähtää hetken refluksivauvan kanssa ja jopa opiskella joka antoi puhtia jaksaa eteen päin. Sain seminaarityön valmiiksi ja refluksi helpotti, esikoinen jäi pois hoidosta. Tuli kesä ja tuli syksy jolloin kaupunki aloitti tuon ilmaisen avoimen varhaiskasvatuksen. Ilmoitin esikoisen sinne. On ollut siellä siitä asti. Tämä toimii meillä. On se jokin apu eikä tarvitse pyörittää arkea 24/7 vuoden ympäri vain kaksin työssäkäyvän puolisin kanssa. Ja edelleen esikoinen viihtyy ja kaipaa kavereitaan. Tosikoinenkin haluaisi jäädä jo, mutta joutuu odottaa vielä joulun yli. Sitten hänelläkin on paikka. Ja jos meidän yöt paranee, minun on tarkoitus opiskella taas vauvan kanssa (kuten tein esikoisen ja tosikoisen kanssakin).

      Eli suma summarum: Päivähoito-oikeutta ei tarvitse eikä saa rajata. Jos päivähoidon tarvetta halutaan vähentää ja halutaan säästöjä, kannattaa ottaa mallia Oulusta.

      Poista


    2. Oulussa on nyt puolentoista vuoden verran toiminut kaupungin järjestämä avoin ilmainen varhaiskasvatus. Eli kaksi työntekijää vastaa yhdessä toimipaikassa 3x18 hengen lapsiryhmistä eli yhteensä 54 lapsesta + perhekerhosta. Tällä on saatu säästöjä, kun päiväkotiryhmistä on päässyt siirtymään lapsia kerhotoiminnan (pikkukoulu) pariin, joka on edullisempaa ja samalla on saatu tarjottua palvelua kotona oleville lapsille/perheille. Ei olisi mahdoton toteuttaa pienemmissäkään kunnissa. Ja taatusti toisi säästöä sielläkin ja auttaisi useita lapsiperheitä (ilman että tarvitsee sitä kolmatta sektoria/kirkkoa).

      Eli nuo kaksi lastentarhanopettajaa toimii täyspäiväisesti:
      Maanantaina ryhmä 1 klo 9-12, tämän jälkeen hallinnollisia tehtäviä ja siivousta/suunnittelua.
      Ti ryhmä 2 klo 9-12, ryhmä 3 klo 13-16
      Ke ryhmä 1 klo 9-12, perhekerho 13-15
      To ryhmä 2 klo 9-12, ryhmä 3 klo 13-16
      Pe ryhmä 1 klo 9-12, tämän jälkeen taas hallinnollisia tehtäviä.

      Ryhmissä 2-5-vuotiaita lapsia, omat eväät, ilmainen.

      Vanhemmat, jotka eivät halua lapsiaan kodin ulkopuolelle jatkossakaan, saavat edelleen pitää lapset täysin kotona.

      Poista
    3. Kaksi työntekijää ja 18 lasta? Ymmärsinkö oikein? No siinähän sitä laatuaikaa ropiseekin ja paljon. En edes jaksa sanoa mitä mieltä olen tuon loputtamisesta ihmiseltä jonka mielestä isossa perheessä lapsi ei vaan voi saada tarpeeksu huomiota vanhemmiltaan.

      Poista
    4. Loputtamisesta = liputtamisesta

      Poista
    5. Ymmärsit. 18 lasta ja kaksi lastentarhanopettajaa + opiskelijat ja harjoittelijat. Tuossa ei kyse ole minusta millään muotoa laatuajasta lapsen kanssa, vaan juurikin siitä, että jos ja kun sitä perhe syystä tai toisesta tarvitsee tai haluaa viedä lapsensa hoitoon, tuo on edullisempaa kuin varsinaisen päivähoidon järjestäminen samalla määrälle lapsia. Säästöistähän tässä on puhuttu? Eikös? Eikös hallitus sillä verukkeella halua rajoittaa subjektiivistä päivähoito-oikeutta?

      Tosin minusta syyt on vain ja ainoastaan ideologiset ja leikkaus ja säästö pelkkää silmän lumetta. Kun ihmisille ihanteena on kotihoito, päätöksiä tehdään ikään kuin erilaiset perheet ja tarpeet lakkaisivat olemasta ja kaikilla olisi jatkossa kotona kivaa ja hyvä olla.

      On vain niin pirun eri asia tehdäänkö päätöksiä omien ihanteiden vai tosi elämän realiteettien ja faktojen pohjalta. Fakta on, että subjektiiviselle päivähoito-oikeudelle on tällä hetkellä kysyntää ja tarvetta. Fakta on, että perheitä ja tilanteita on erilaisia eikä ne rajoituksilla ja kielloilla poistu.

      Toisekseen, sitten on tuo Moon Mammankin alla mainitsema syy varhaiskasvatuksesta. Se on toki sitten kokonaan toinen keskustelun paikka onko esim alle kouluikäisen oltava muuallakin kuin kotona. Ja jos on, niin kuinka paljon, minkälaisessa seurassa ja minkäikäisenä.

      Poista
    6. Lyhyesti, todella lyhyesti:
      -suurperhe, jossa sinun mielestä ei voi olla aikaa lapsille tarpeeksi = pahasta ja vanhempien harkintaa nyt peräänkuulutetaan hetiipaikalla
      -"hoitopaikka" or whatever varhaiskasvatuksellinen hautomo, jossa on vielä enemmän lapsia vielä vähemmän aikuisporukan kanssa = hyvä vaihtoehto kun yksi kaksi vanhempaa ei jaksa yhdenkään lapsen kanssa

      Ja lisää:
      -suurperheen vanhempien ei pidä hankkia lisää lapsia, vaan miettiä lasten parasta joka ei siis ole se suurperhe ja pitää osata nähdä yli sen vauvakuumeensa
      -yhden lapsen perhe jossa äidin pää ei kestä sitä yhtäkään, on kuitenkin ihan jees asia hankkia toinen koska vaikka kaikki oli sekaisin niin se oli se vauvankaipuu jonka mukaan mentiin seuraavakin tekemään, joka sekin kyllä viedään kohtapian muualle hoitoon, koska on hankittu jo kolmaskin

      Valtava ristiriita, valtava. Ei mulla muuta....

      Poista
    7. Ja sitten tuohon laatuaikaan lasten kanssa vs lapsilukumäärä vs kerhotoiminta/varhaiskasvatus.

      1) Esim. siitä leikkimisestä: Kuten sanoin, meidän esikoinen varsinkin on aina kaivannut leikkiseuraa. Kotona me vanhemmat pyrimme tarjoamaan sitä, mutta olen kyllä erittäin suuresti sitä mieltä, että lapsi tarvitsee myös ikäistensä seuraa, meillä esikoinen on kaivannut sitä alle parivuotiaasta asti.

      Sukulaisia ja tuttuja ei ole, joten samanikäisten lasten ja samanhenkisten äitien (/isien) seuraa löytyi heikosti. Joskin muutama, mutta hekin ovat muuttaneet muualle tai siirtyneet työelämään. Kerhosta lapsi on saanut ikäistääbn leikkiseuraa.

      3.) Jos on tarvetta hoidolle, niin pidän isovanhempia, tätejä, setiä jne ensisijaisena vaihtoehtona vanhempien jälkeen olettaen että lapsella ja kyseisesllä sukulaisella on muutenkin läheinen ja hyvä suhde (läheskään aina näin ei ole). Ja pysyn kannassani että sisaruksien tehtävä ei ole toimia vakituisena lastenhoitajana. Erio asia, jos on täysi-ikäinen, vapaaehtoinen. (Tästä voidaan toki keskustella lisää siellä lapsiluku -postauksessa).

      Jos hoitoapua ei ole tarjolla, minusta on senkin puoleen ok, että perheillä oin jokin tuki ja apu arjessa. Jokin pysyvä paikka ja henkilö. Eli esim. minä olen ajoittanut omia ja lasten lääkärikäyntejä tai asioinnilla käyntejä kerhon/pikkukoulun ajalle. (Vaikka on mulla ollut gynegologi käynneillä mukana 1-3 lastakin.)

      4.) Kerhoon, pikkukouluun ja päivähoitoon ei ole pakko mennä. Mutta jos tuommoista varhaiskasvatus toimintaa haluaa käyttää, on Oulun malli tosiaan edullisempi kuin normipäivähoito. Kuinka kalliiksi tuyleekaan pyörittää 18 lapsen päivähoitoryhmää, jos paikalle tulee vain puolet tai kolmas osa?

      Useimmiten noissa kerhoryhmissä on puolet paikalla. Esim. niinä päivinä kun kerholaista ei kiinnosta, kerho jää väliin. Tai jos on muuta menoa. Tai jos saadaan seuraa kotiin tai päästään kyläileen jonkun toisen luo. Tai jos esikoinenkin on valvonut aamu neljään vauvan huutaessa ja valvottaessa. Tai ihan vain jos minä olen valvonut enkä jaksa pinkoa ylös ennen seitsemää.

      Mutta sen huomaa äkkiä, jos esikoinen ei ole saanut leikkiseuraa ja joutuu päivät viettämään sisällä 24/7 tissillä olevan vauvan ja äidin ja kaiken tuhoavan pikkusisaruksen kanssa.

      Joten kyllä. Kyllä ihmettelen miten isompilapsisessa perheessä on aikaa kaikille riittävästi ja jokaisen tarpeet huomioiden ja niin että toinen vähintäänkin käy vielä töissä.

      Eli hattua kyllä nostan, jos sinä tai te yhdessä puolison kanssa tähän asti olette hoitaneet kaikki lapset kotona 24/7 vuoden ympäri vuodesta toiseen ilman kenenkään ulkopuolisen apua.

      Poista
    8. Nyt kirjoitettiin kommentit yhtä aikaa aika paljon samaa aihetta käsitellen. Sitäkin suuremmalla syyllä odotan sinulta vastausta viimeisimpään virkkeeseen.

      Poista
    9. No täällä ollaan, lapset hoidettu parisenkymmentä vuotta itse ja ihan ilman mitään päiden sekomisia. Tämä on sitä elämää, ei pidä tehdä siitä vaikeampaa kuin se onkaan. Eikä me olla edes maailman ainoita, ei edes tämän kylän ainoita. Joskus sitä voisi ajatella, että vaikka asia olisikin sinulle henkilökohtaisesti hyvin vaikea tai jopa mahdoton, niin se ei silti välttämättä olekaan sitä muille :)

      Poista
    10. Kommentoin jo tuonne alas, mutta laitanpa nyt vielä tähänkin:

      Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että jos äidin pää on hajalla keskenmenoista, ei ole oikeutta yrittää lasta? Että keskenmenoihin pitäisi suhtautua tyynesti, välinpitämättömästi ja ne eivät saisi nostaa pintaan menneitä kriisejä kuten pikkukeskosuutta ja omaa ja lapsen kuoleman porteilla käyntiä? (Hohhoijaa.)

      Ja niin yllätysvauvoista.. oletko tosiaan sitä mieltä, että ihmisten pitäisi tehdä ennemmin raskaudenkeskeytys yllätysraskauden jälkeen kuin saada ulkopuolista apua?? Jos olet, ok, ollaan sitten kyllä asiasta aivan eri linjoilla.

      Ja ymmärsinkö nyt oikein, että sinusta jos perheeseen syntyy lapsia, isompia ei saa viedä (esimerkiksi) kerhoon leikkimään toisten lasten kanssa, vaikka he sitä haluaisivat ja toivoisivat? Entä saisiko sitten viedä, jos perheessä ei ole vauvaa? Ja ihanko totta ettei teidän lapset käy tai ole käyneet kerhoissa tai kavereilla tai harrasta mitään kodin ulkopuolella?

      Poista
    11. Joo siis tottakai olen sitä mieltä. Hohhoijaa. Juu kaikki vaan samaan kuoppaan saunan taakse. No juuei... ja siis oikeastiko, sinä olisit tosissasi menossa maailmalle hoitamaan Suomemme asioista, mutta tekeydyt noinkin tyhmäksi minun edessäni? Kertonee hyvinkin paljon juuri sinun tavastasi suhtautua muihinkin ihmisiin? Olen ihan sitä samaa mieltä kun sinäkin olet sanonut olevasi (huom huom ja huom) että jos ei voimavaroja ole olemassaolevillekaan lapsille niin ei niitä pidä tieten tahtoen lisää tekemäänkään. Olet ihan itse omassa persoonassasi kertonut tämän meille suurperheisille muun muassa. Ja kyllä, oli se syy siihen mikä vaan, että sitä yhtäkään lasta et jaksa hoitaa, niin olen sitä mieltä että aika harkitsematonta tehdä niitä lisää siihen tilanteeseen. Kyllä, olen sitä mieltä. En todellakaan vähättele keskemenoja, olen kuule ihan itsekin niitä saanut. Ja onko sun mielestä yllätysraskaus sama kuin etukäteen harkittu raskaus? No ei mun mielestä, miks ihmeessä sä väität niin olevan?

      Tiedätkö, toi sun kommenttis loppu on niin lapsellinen, että huh huijaa.

      Poista
  12. Mä en edes jaksanut lukea noita sun litanioitas, anteeks nyt vaan :D Katoaa sun oma mielipide sinne höpön löpöjen keskelle (anteeks nyt vaan taas). Jotenkin ihmiset muutamaa lukuunottamatta ei osaa lukea ytimekästä tekstiä täällä? Mun mielestä pääsääntöisesti vanhempien pitäisi hoitaa lapsensa itse, paitsi jos eivät siihen kykene. Kykenemättömyys voi tietysti johtua monista asioista, vaikkapa siitä ettei olla kotona vaan töissä :D Tai koulussa :D Tai "pihalla", noin niin kuin suoraan sanottuna. Mutta jos ollaan kotona mutta EI VIITSITÄ tai JAKSETA kun ei huvita, niin täydet maksut päälle vaan. Joo joku voi aatella että entäs ne laps parat sitten, on siellä dorkien vanhempien kans reppanat. No niinkauan kuin yhteiskunnalla ei ole oikeutta päättää kuka tekee lapsia ja kuka ei, niin se kasvatusvastuu on kyllä ensisijaisesti vanhemmilla. Tää pitäisi ihan jokaisen ymmärtää ja sisäistää.

    Ja edelleen olen sitä mieltä, että jos ei kestä sitä elämää niiden olemassa olevienkaan kanssa niin edesvastuutonta tehdä lisää siihen hajonneeseen tilanteeseen. Siinä menettää kyllä kaikki muiden arvostelemisoikeudet tyystin kaikesta vanhemmuuteen liittyvästä, mun silmissä, en arvosta kyllä yhtään en tällä saralla olevia ihmisiä.

    VastaaPoista
  13. Toi Oulun malli kuulostaa näin äkkiseltään tosi hyvältä. Toivoisi vastaavaa muuallekin eritoten jos subjektiivista päivhoito-oikeutta rajoitetaan. Pedagogina - ja ihmisenäkin - (onpa heti ylevää taas :D) mua on eniten huolestuttanut lasten yhdenvertaisuuden säilyttäminen tuon rajoituksen jälkeen. Mun mielestä kaikilla pitäisi olla mahdollisuus samanlaisiin virikkeisiin ja krhm, no, koulutukseen pienestä pitäen. Käytetään nyt sitä sanaa paremman puutteessa. Ryhmässä toimiminen, yhteisleikit, toisen huomioiminen etc. kyllähän näitä kotona opitaan mutta jo aivan toisella tasolla kun niitä voi käytännössä harjoitella lapsiryhmässä. Mulle on siis kärjistetysti sanottuna ihan sama vaikka se vanhempi kaivaa kotona rööperiä mutta sillä lapsella - jos nyt unohdetaan meidät aikuiset ihan hetkeksi pitäisi olla samat lähtökohdat, edes tässä asiassa kuin työssäkäyvien vanhempien lapsilla.

    Ihan pieniä en minäkään sinne hoitoon laittaisi ilman vanhempien tilanteesta johtuvaa syytä (joita mainitsit ja hyvin perustelit useita). Mutta mun mielestä esim oppivelvollisuuden alkaminen 4-vuotiaana ei olis ollenkaan huono ajatus. Kyllä, luitte oikein. Siinä olisi ainakin se hyvä puoli, että muksut saisivat yhdenvertaista toimintaa ja kasvatusalan ammattilaisten ohjausta -kaikki muksut, ei vain ne, joiden vanhemmat katsotaan sopiviksi.

    P.s. Pilkkuvirheet ja muut sekavuudet tekstissä johtuvat tästä prkl:n kännykästä. Kommrntin kirjoittamiseen meni varmaan 20 minuuttia.

    VastaaPoista
  14. Kiitos, Moon Mamma, kommentista. Tuokin on minusta ihan tarpeellinen näkökulma. :)

    Kuplalle:

    Ymmärrän (osittain), että tuohduit ja vedit palkokasvit nenään siitä minun lapsiluku -postauksesta (Olisiko minusta ollut suurperheelliseksi?). Mutta jospa koittaisit lukea sen vähemmän tuohtuneena? Muuttaisit otsikon esimerkiksi muotoon: "Miksi ihmiset eivät kestä elämää lastensa kanssa, mutta tekevät niitä silti lisää?" ja koittaisit sitten lukea ajatuksella? Nimittäin nyt ollaan kyllä pitkälti samaakin mieltä tuostä, mutta tuo sana suurperhe aiheuttaa nyt tässä keskustelussa jumalattoman suuren muurin keskustelulle. Jo siinä postauksessa kirjoitin useaan (USEAAN) otteeseen, että vanhempien ei pidä hankkia lisää lapsia, vaan miettiä lastensa parasta ja pitää osata nähdä yli sen vauvakuumeensa. Että toisille se lapsiluku voi kolmen sijaan olla yksi, toiselle neljän sijaan kolme, toisille kymmenen sijaan kuusi, tai kahdenkymmenen sijaan kymmenen.

    Kyllä. Minulla on edelleenkin vauvakuume. Olisi varmaan vielä sen viidennenkin jälkeen.

    Toisekseen: Ihanko oikeasti olet sitä mieltä, että jos äidin pää on hajalla keskenmenoista, ei ole oikeutta yrittää lasta? Että keskenmenoihin pitäisi suhtautua tyynesti, välinpitämättömästi ja ne eivät saisi nostaa pintaan menneitä kriisejä kuten pikkukeskosuutta ja omaa ja lapsen kuoleman porteilla käyntiä? (Hohhoijaa.) Ja niin yllätysvauvoista.. oletko tosiaan sitä mieltä, että ihmisten pitäisi tehdä ennemmin raskaudenkeskeytys yllätysraskauden jälkeen kuin saada ulkopuolista apua?? Jos olet, ok, ollaan sitten kyllä asiasta aivan eri linjoilla.

    Ja ymmärsinkö nyt oikein, että sinusta jos perheeseen syntyy lapsia, isompia ei saa viedä (esimerkiksi) kerhoon leikkimään toisten lasten kanssa, vaikka he sitä haluaisivat ja toivoisivat? Entä saisiko sitten viedä, jos perheessä ei ole vauvaa? Ja teidän lapsetko ei siis käy tai ole käyneet kerhoissa tai kavereilla tai harrasta mitään kodin ulkopuolella?

    VastaaPoista
  15. Voi kulta pieni, kun sä et näytä vaan ymmärtävän - miks ihmeessä SÄ teit lapsia lisää vaikka et kestänyt elämää sen yhdenkään kanssa? Miksi muut ei saisi? Oletko sä eriasia? Onko se lapsen kannalta eriasia miks esim äiti ei ole sen kanssa? Huh huijaa. Miksi ihmeessö mä joudu toistamaan tätä samaa kokoajan ja sä et vaan tajua.

    VastaaPoista
  16. Minä luen, kysyn ja kommentoin erilaisia blogeja, koska minua kiinnostaa. Haluan oppia ymmärtämään erilaisia perheitä ja tapoja paremmin. Haluan ylipäätään lukea ihmisten erilaisesta arjesta, oli kyse sitten sinkusta, koti-isästä, ura-äidistä, yksilapsisesta perheestä, yh-vanhemman perheestä, kolmilapsisesta perheestä, suurperheestä, erityislapsen perheestä, adoptioperheestä, maahanmuuttajaperheestä, opiskelijasta, kouluikäisten lasten perheestä, mummo-ajasta, ompelemisesta, sisustuksesta, matkustamisesta, jne. Tykkään siis lukea erilaisia blogeja ja oppia maaimasta.

    Olen myös jo useaan kertaan sanonut ettei minulla ole mitään suurperheitä vastaan, ei sen enempää kuin lapsettomia, yksilapsisia, kaksilapsisia, kolmilapsisia, nelilapsisia, jne, jne, perheitäkään vastaan. Ei ole. Se postaus oli omaa pohdintaani. Se kertoi pitkälti niistä minun (ja puolisoni) ajatuksista lapsilukuun liittyen. Niitä pohdintoja, joita ollaan käyty läpi näiden vuosien aikana alun suurperhehaaveista aina esikoisen syntymään ja siihen liittyvään toiveeseen, että saataisiin edes esikoinen pitää. Eli vaikka meillä oli haaveissa joskus alkujaan enemmän, meidän lapsiluku on tässä kaikkine moninaisine syineen. Yksi niistä syistä on se, että haluamme että kaikkien perheessä on hyvä olla. Että se jokin lasten lukumäärä ei ole se itse tarkoitus vaan se, että voisimme olla mahdollisimman hyviä vanhempia olemassa oleville ja tarjota heille sellaisen lapsuuden ja nuoruuden, jota me pidämme tärkeänä.

    En itse halua olla se väsynyt, kiukkuinen tai huutava äiti. Kyllä. Lapsiperhearki väsyttää jo ihan perusarkena vaikkei kaikki ole aina kiinni siitä omasta valinnasta. Elämässä tulee kriisejä, jotka jättäisi mieluummin välistä. Ja ilman kriisejäkin on väsy. On myös ihan ihmillistä, että väsyneenä ja nälkäisenä sitä on kiukkuisempi. Aika harvassa (kaiketi) on sellaiset vanhemmat, joilla on aina lehmänhermot, niin että pystyvät käsittelemään tilanteen kuin tilanteen asiallisesti. Minä en kumminkaan kuulu niihin lehmänhermoisiin. En ainakaan todella väsyneenä. Ja minulle niin raskaus kuin vauva-aika on aina ollut todella vähäunista ja se heijastuu koko perheeseen. Samoin se kiire ja valvominen heijastuu puolison käytöksessä.

    Eli vaikka pää niin sanotusti kestäisi sen normaalin lapsiarjen, pidän tärkeänä sitäkin, että aikuinen pystyisi omalla esimerkillään näyttämään lapsille miten esim. riitatilanteita ratkotaan. Pystyisi ottamaan rauhallisesti ja keskustelemaan. Tiedän kyllä, että toisten mielestä huutaminen on täysin ok jopa osa kasvatusta (ja joidenkin mielestä myös fyysinen kuritus on osa kasvatusta ja tarpeellista sellaista). Minä näen ja koen toisin. Että se huutaminenkin on vain aikuisen taantumista lapsen tasolle, kun ei ole hermoja ja keinoa tai kykyä käsitellä tilannetta.

    Minusta on siis suotavaa myöntää omat virheensä ja pyrkiä muuttamaan niitä. Tehdä asioita niin, että ne typerät tilanteet vähenisi. Eli esimerkiksi huolehtia siitä, että syötävänä on sitä terveellistä perusruokaa, huolehtia siitä, että jokainen saisi nukuttua ja jokaisen erilaiset tarpeet perheessä tulisi huomioduksi. Eli siis pyrkii vähentämään sitä mikä aiheuttaa niin aikuisilla kuin lapsilla kiukuttelua.

    Me ihmiset, vanhemmat ja lapset, olemme niin kovin erilaisia. Julkaisin taannoin blogissani mm tekstin: "Miksi vanhemmuus on niin vaikeaa meille introverteille" Tuo teksti, jonka siis omaan blogiini suomensin, oli minusta todella mielenkiintoinen ja avaava. Me kaikki olemme niin erilaisia ettei voi olettaa että kotiin jäämisenkään pitäisi kaikista tuntua samalta.

    VastaaPoista
  17. Jos perheen arki sujuu paremmin sillä, että isommat lapset saavat esim. muutaman kerran viikossa leikkiä samanikäisten kavereidensa kanssa (joita kaikilla ei ole naapurissa tai tuttavissa valmiiksi) ja vanhempi voi hoitaa sillä aikaa muita asioita, tehdä kotityöt, opiskella, tehdä täitä ta vaikka sitten vain nukkua valvotun yön jälkeen vauvan kanssa, kerho tai päiväkoti voi olla siihen oikein hyvä ratkaisu. (Ei siellä päiväkodissakaan tosiaan tarvitse olla 24/7 vuoden ympäri. Noita oulun kaltaisia kerhoja, kun ei ole joka paikassa.)

    Linkitin tuon Hesarin jutun yksin pärjäämisen ja kotona olon luonnottomuudesta ja olen niin samaa mieltä sen tekstin kanssa. Minusta on typerä ajatus, että ihmisen pitäisi pärjätä yksin. Ei siinä mitään pahaa, jos pärjää. Se ei vain minusta tule olla mikään ihanne tai tavoite. Kautta historian ihminen on ollut enemmän ja vähemmän laumaeläin. Lapsia on hoidettu koko kylän tai useamman sukupolven voimin. Harvalla tilanne on enää samanlainen. Toisaalta pidän myös hyvänä, sitä että elämä ja aikakaudet tuo mukanaan uusia asioita: kuten mahdollisuuden kouluttautua mahdollisesti sellaiselle alalle mikä kiinnostaa tai muuttaa kauemmaksi sellaisten ihmisten luota, joiden lähellä ei ole hyvä olla. Tuo kaikki ei vain muuta sitä lasten kanssa yksin olemista yhtään "luonnollisemmaksi".

    Toisilla on tosiaan turvaverkostot, joko ne koostuu sukulaisista, ystävistä tai naapureista. Toisilla ei ole oikeasti yhtään ketään. Ei ketään jonka luo mennä päiväkahville jakamaan se jatkuva yövalvominen tai lapsen uhma. Tai vaikka olisikin se puoliso, niin päivät saattaa silti käydä pitkiksi toisen ollessa töissä. Toki voi lähteä ulos, kauppaan, metsään, koittaa etsiä esim. perhekerhoja, jne ja ehkä sieltä joku löytyykin. Tai sitten on jatkuvasti sairastava lapsi, jonka kanssa ei voi mennä minnekään.

    Ihmettelen suuresti jos jonkun pää ihan oikeasti kestää 4 seinän sisällä eristyksissä olemisen pidemmän päälle. Eli vaikka esimerkiksi arki erityislapsen kanssa on toisille sitä normaalia elämää vuodesta toiseen, ei se minusta kumminkaan ihan vastaa "sitä perus elämää lasten kanssa".

    Meillä sitä ns. erityisarkea tosin kesti n. puolitoista vuotta esikoisen syntymästä. Ensin hyvin raskas 4 kk sairaala-aika, sitten lääkkeitä, erilaista ruokavaliota, tiheämpää ruokkimista, neuron kontrolleja, astmakontrolleja, keskosen keuhkosairautta, silmäseurantaa, puheterapiakontrolleja, ravintoterapeuttikontrolleja, 2-4 krt viikossa fysioterapiaa puolitoistavuotiaaksi, useampia sairaala- ja teho-osastoreissuja, (kuolemanporteillakäyntejä),apneaa eli kymmeniä hengityskatkoksia päivässä, infektioherkkyyden takia eristyksissä kotona neljän seinän sisällä, jne, jne. Ihmettelen jos se ei tuntuisi tai näkyisi missään.

    Kyllä. Olin silti kotona. Se ei meidän vauvakuumetta vienyt. Päin vastoin. Pahensi vain. En ollut saanut mitään "normaalia" raskautta, synnytystä tai vauva-aikaa. 9kk jälkeen saatiin lupa liikkua kodin ulkopuolella. Kävin neuvolan järjestämässä perhekerhossa ja aloitin yliopistolla kandin tekemisen vauvan kanssa. Ja voi kuinka mahtavalta tuntuikaan olla aikuisten ihmisten kanssa tekemisissä ja saada aivoillekin jotain tekemistä!

    Esikoisen täyttäessä vuoden, meidän opiskelija-asunnon ala-kerrassa aloitti 1-3-vuotiaiden päiväkotiryhmä. Käytiin välillä yhtä aikaa heidän kanssaan ulkoilemassa. Esikoinen tykkäs todella paljon. Minä viihdyin yliopistolla, sain ajatuksia siirrettyä muuhunkin kuin erityisyyteen ja keskosuteen ja omaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen, joka päällä pyöri. Vuoden ikäisen kanssa opiskelusta alkoi tulla haastavaa. Oli myös tarkoitus tenttiä muutama kurssi. Sain päiväkodin lastentarhanopettajilta tietää, että esikoinen olisi mahdollista tuoda tenttipäiviksi pientä korvausta vastaan (9e puolipäivää, 16 e kokopäivä) hoitoon maksimissaan viisi kertaa kuukaudessa menettämättä kotihoidontukea. Niin tehtiin.

    VastaaPoista
  18. Esikoinen oli tuon kevään aikana kuukaudessa hoidossa 1-5 kertaa, kun minä menin tenttiin (kahdentoista jälkeen) ja puoliso haki ennen neljää tultuaan töistä (ja esikoinen meni siis päiväkotiin suoraan parin tunnin päikkäreille ja ehti sen jälkeen olla välipalalla ja ulkona). Esikoinen viihtyi, sillä usein osoitti päiväkodin ovea rapussa ja viittoi että halusi sinne. Ja minä jaksoin kotona paremmin. Kotityöt sujui ja jaksoin leikkiä ja touhuta, jumpata ja rampata kontrolleissa ja laittaa sitä terveellisempää ruokaakin ja sain nukuttua paremmin kun kaikki paska ei pyörinyt päässä.

    Kesän puoliso oli esikoisen kanssa, kun minä tein 3kk harjoittelun. Ajattelimme, että saisin jäädä kotiin kokopäiväisesti, kun toinen lapsi syntyy ja koitettaisiin järjestää arki niin, että lapset saisivat olla kotona mahdollisimman pitkään. Tulinkin raskaaksi, mutta se meni loppukesästä kesken. Sitten lähdimme äkkilähdöllä kuukaudeksi jenkkeihin road tripille koko perhe. Ressun jälkeen esikoinen aloitti osapäiväisenä ja minä jatkoin opintoja. Ajateltiin, että teen opintoja hieman eteen päin, kun olimme löytäneet meille sopivan tavan pyörittää arkea, niin että kaikilla oli hyvä olla. Kotipäivinäkin menimme siis usein päiväkotiryhmän kanssa yhtä aikaa ulos.

    Esikoisen osapäiväisyys venyi. Keskenmenot puskivat pintaan sen saman pahan olon ja kriisin, joka minulla oli ollut esikoisen syntymän jälkeen. Kesät, kun en opiskellut, esikoinen oli kotona. Irtisanottiin päivähoitopaikka aina toukokuussa ja samana päivänä laitoin aina uuden hakemuksen samaan ryhmäänm alkamaan syyskuusta. Raskauksia tuli ja meni. Välillä yritimme pitää taukoa ja mietimme kuinka paljon jaksamme. Olisiko aika lopettaa yrittäminen ja toivominen? Lopulta kuudes raskaus jatkui niin sanottuun puoliväliin ja jopa sen yli. Koska tukiverkostoa ei ollut, esikoisella oli kokopäiväinen hoitopaikka. Käytti tosin vain ne päivät ja ajat kun minä opiskelin yliopistolla. Mutta kun piti ottaa huomioon sekin, että saattaisin hyvinkin joutua osastolle jo esim. rv 22 alkaen, jos raskaushepatoosi tai raskausmyrkytys tai ties mikä puskisi päälle. Kaikeksi ihmeeksi raskaus jatkui täysille viikoille.

    Sektioaamuna minä lähdin bussilla sairaalaan viiden maissa aamulla ja puoliso vei esikoisen päiväkotiin seitsemältä ja tuli sitten perässä sairaalaan. Synnytettiin ja puoliso lähti hakemaan esikoista tarhasta puoliviiden aikaan, kun minä olin vielä heräämössä.

    Jatkoin opintoja vauvan kanssa, sillä seminaarityöni (gradun pohja) oli kesken. Tein sen tosikoisen kanssa valmiiksi sillä välin kun esikoinen oli (osapäiväisessä) hoidossa. Hoitopaikassa, jossa viihtyi ja oli ihanat hoitajat. Paikan, josta sai kavereita, joita nähtiin sitten päiväkodin ulkopuolellakin. Tämä toimii meillä. Tosin, kun puolitoista vuotta sitten Oulussa aloitti ilmainen avoin varhaiskasvatus, haettiin esikoiselle pikkukoulupaikkaa päiävähoitopaikan sijaan. Edelleenkin viihtyy ikätovereiden seurassa ja on sieltä saanut pari ihan oikeaakin ystävää. Ja niinä päivinä, kun ei halua kerhoon, ei sinne mennä. Ja niinä päivinä, kun minä en jaksaisi herätä ja lähteä bussilla koko kolmikon kanssa valvotun yön jälkeen, esikoinen suuttuu, kun ei päässyt kavereiden kanssa leikkimään.

    Tosikoinen on myös aina riisumassa kenkiä, hanskoja, takkia ja jäämässä myös, kun viedään esikoista Suuttuu kun ei saa jäädä muuta kuin perhekerhopäivinä. Mutta kun on tuttu paikka ja esikoinen samassa ryhmässä, luulen, että tosikoinenkin viihtyy kun joulun jälkeen saa jäädä samaan kerhoon/pikkukouluun. Jo nyt on perhekerhoissa touhunnut niin että hädin tuskin muistaa minua. Ja kotona touhutaan kaksin / vauan kanssa kolmisin, se puolitoista tuntia mitä ehditään olla kotona kerhon välissä. Laatuaikaa siis meille - ja rauhallisempaa eloa ilman jatkuvaa riitaa ja painia tosikoiselle.

    VastaaPoista


  19. Ja kyllä nytkin huomaan, että vaikka niin sanotusti pää kestää, niin minä kaipaan jotain kehittävää tekemistä aivoille samalla. Nyt tosin aivot on melkoista puuroa, joten en edes yritä opiskella. Tykkään kyllä lueskella uutisia, talousjuttuja ja energia-asioita ja keskustella. Vaan ajatus ei kulje niin kuin haluaisin, jotta opiskelusta tulisi jotain.

    Minulle opinnot ja työ energia, ruoka ja talousasioiden parissa on osa elämää, ne on yksi tärkeä osa, ihan yhtä lailla oikeaa elämää kuin se arki kotona lasten ja koko perheen kanssa. Itse asiassa minä ajattelen, että juuri lasten vuoksi minun täytyykin pyrkiä vaikuttamaan esim. energia ja talousasioihin, rttä tästä maasta ja maailmasta olisi vielä jotain jäljellä lapsilleni ja tuleville sukupolville. Koen sen intohimona ja velvollisuutena. Siksikään en koe voivani "vain" istua kotona 18 vuotta. Aika juoksee ja maailma juoksee ja moni asia pitäisi tehdä nyt eikä vasta sitten kun on liian myöhäistä. Mutta jos sopivassa suhteessa kaikkea. Aikaa ja yhdessäoloa, kavereita, joskus tulevaisuudessa harratuksiakin ja töitä.

    Tulipa pitkä. Mutta piti saada näköjään tuokin sanotuksi.

    VastaaPoista
  20. YLE 16.12.2014, ”Avun hakemisesta on tullut leimaavaa ja häpeällistä” – järjestöillä synkkä kuva lapsiperheiden palveluista (c) Leijonemot ry

    "Järjestöjen käsitys Suomen perhepalveluiden tilasta on karu. Lapsiperheiden hätää ei kuulla tarpeeksi aikaisin. Kun apu tulee, voi jo olla liian myöhäistä. Ratkaisuiksi järjestöt ehdottavat matalan kynnyksen auttamista ja ennaltaehkäisevää työtä."

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Suositut tekstit