maanantai 23. helmikuuta 2015

Paha ihminen


Kuva täältä.
Millainen on paha ihminen? Valitsemmeko itse luonteenpiirteemme tai sen olemmeko hyviä vai pahoja? Kuinka paljon hyvät ja pahat teot tai sanat ovat omia valintojamme? Kuten tuossa toisessa postauksessa kirjoitin, en ajattele että vauvat sen enempää kuin isommatkaan lapset olisivat itsessään hankalia tai ilkeitä. 

Missä vaiheessa sitten tullaan siihen pisteeseen, että teot ja sanat ovat henkilön omia valintoja? Eli milloin voidaan ajatella että ihminen on ilkeä tai paha? Ja jos pahuus on oma valinta, miksi kukaan sellaista valitsisi tietoisesti?

---

Lapsuuden kokemuksilla ja kasvatuksella on vaikutusta siihen millaisia meistä kasvaa. Olemme kaikki erilaisia ja myös käsittelemme kokemaamme eri tavoin, joten samanlainenkin ympäristö ja kasvatus muovaa meitä ihmisiä eri tavoin. Toisilla se kierre kasvatuksen ja oman luonteen kanssa lähtee positiiviselle, toisilla negatiiviselle polulle, suurin osa harppoo näiden kahden ääripään välillä.

Haasteellisemman lapsen kanssa joutuu aikuiset - niin kasvatusalan ammattilaiset, vanhemmat, isovanhemmat kuin muutkin - enemmän tekemisiin myös omien negatiivisten piirteiden kanssa. Kuinka nopeasti palaa pinna? Mitä sanon, kuinka toimin, kun pinna palaa? Siirränkö samalla lapselle huonon mallin ja tulenko jopa suosineeksi juuri niitä negatiivisina pidettyjä piirteitä? teenkö lapsestani narsistin?

Moni sanoo, ettei esimerkiksi huutaminen, lasten haukkuminen tyhmäksi, tuhmaksi, itkupilliksi tai fyysinen kuritus ole jättänyt traumoja tai mitään jälkiä. "Ihan hyvä ja normaali mustakin tuli." "Ihan hyvä ja normaali sustakin tuli."

Mutta mikä sitten on normaalia ja mikä traumaa? "Trauma on kreikan kielestä tuleva sana, jolla tarkoitetaan ulkoisten tekijöiden vaikutuksesta aiheutuvaa henkistä tai ruumiillista vammaa." Ei ihminen aina itse tunnista vammojaan. Asennevammoja varsinkaan. Asennevammat myös tarttuvat toisin kuin muut vammat.

Samankin perheen lapset voivat kokea samat asiat todella eri tavoin. Toinen voi jopa unohtaa tai nähdä esim. fyysisen kurittamisen tai lapsen haukkumisen tarpeellisena. Toinen huomaa ne syvätkin jäljet, jotka kulkee mukana. Toisista ne tekee agressiivisia, toisista herkkiä, toisista empatiakyvyttömiä.

---

"Trauman seurauksena yksilö ei kykene selvittämään traumaattiseen tapahtumaan liittyviä ajatuksia eikä tunteitaan."

Aikuisetkin voivat monesti käyttäytyä kuin uhmaikäinen. Kiukuttaa, hermo palaa totaalisesti, haukutaan, huudetaan, itketään, raivotaan - osa jopa paiskoo tavaroita tai käyttäytyy väkivaltaisesti. Luunappia, läpsyä, tukkapöllyä, lapsiin tai kumppaniin kohdistuvaa. Kiukuttelija voi olla mies tai nainen.

Ensimmäinen syvempi parisuhde tai lasten saaminen voivat herättää ihmisessä tunteita ja piirteitä, joista ei itsekään ole ollut kunnolla tietoinen. Jos esimerkiksi ei
ole koskaan oppinut tai nähnyt järkevää mallia riitelylle, voi oma käytös ja tunteiden kertakaikkinen räjähtäminen yllättää ja viedä syviinkiin tunnemyrskyihin. Onko ihminen paha? Voiko tapojaan muuttaa? Miksi ihminen teki niin kuin teki?

Sieltä opituista tavoista ja koetusta elämästä, lapsuudesta, on yllättävän pitkä matka kasvaa itse ihmisenä. Kasvaa oikeasti teoistaan ja sanoistaan vastuulliseksi aikuiseksi. Ymmärtää mitkä vaikutukset esimerkiksi omilla lapsuuden kokemuksilla on ollut, millaisen ne ovat muokanneet, millainen minusta on kasvanut niistä kokemuksista huolimatta ja millainen niiden vuoksi.

Olemme osa sukupolvien ketjua. Niihin ketjuihin itse kullakin mahtuu sotavuosia, hylkäämiskokemuksia, orpoutta, lasten menetyksiä, alkoholismia, väkivaltaa, karuja tarinoita ja ihmiskohtaloita toinen toisensa perään. Jäljet siirtyvät sukupolvelta toiselle.

---

Sanotaan, että narsisimi on harvinainen psyykkinen persoonallisuushäiriö, joka on hieman alle prosentilla ihmisistä. Silti narsismista puhutaan kohtalaisen paljon. Toiset väittävät, että liikaakin. Moni myös näkee narsismin hirveän mustavalkoisesti. Että on se yksi prosentti täysiä narsisteja, pahuuden ruumiillistumia, ja sitten me loput, me ei-narsistit.

Väitän kumminkin että lähes jokaisessa on jonkin verran narsistisia piirteitä, toisissa enemmän, toisissa vähemmän ja rajat täysnarsistin, lievemmästä narsistisesta vammasta kärsivän ja joitakin narsismisia piirteitä omaavan välillä on häilyviä.
"Narsistinen häiriö syntyy yleensä varhaislapsuudessa. Sen on esitetty syntyvän vinoutuneesta vuorovaikutussuhteesta, kuten rakkaudettomasta tai rajattomasta kasvatuksesta. Erään teorian mukaan se johtuu aivojen limbisen järjestelmän häiriöstä. Häiriö ei ilmene mielenterveysongelmina, vaan sosiaalisessa käyttäytymisessä."  (Lähde narsistisien tuki ry.)
Jos huutamista, fyysistä kurittamista, tavaroiden paiskomista, raivoamista tai haukkumista pidetään normaalina, harmittomana pikkujuttuna, suljemme samalla silmämme vielä isommilta ongelmilta.

Kehittyvässä iässä olevan lapsen aivot ja hermostot luovat hermoyhteyksiä ja tallentavat mallia ja esimerkkiämme omiin aivoihinsa. Huutamalla, raivoamalla, käyttäytymällä itse kuin pikkulapsi, jättämällä kuuntelematta ja ymmärtämättä lasta, myöntämättä lapselle aikuisten tekemät virheet, pahat sanat ja teot, ei lapsella ole edes mallia tai hermoyhteyksiä, joilla myöhemmin aikuisenakaan pystyisi käsittelemään esimerkiksi harmitukseen, kiukkuun, suruun ja riitaan liittyviä tunteita. 

Kuten todettua, olemme erilaisia, meillä on myös erilaiset geenit, erilaiset persoonat. Toiset kasvavat kaltoinkohtelusta tai huonoista malleista huolimatta fiksuiksi, empatiakykyisiksi ja niin sanotusti kilteiksi. Ja toiset sitten taas eivät. (Edelleen: suurin osa ihmisistä jää noiden ääripäiden väliin.) Osalla alkoholismi vielä pahentaa ja lisää negatiivista käyttäytymistä. Aika harva on itse lopulta valinnut mitään noistakaan. Harva osaa ymmärtää olevansa esimerkiksi narsisti tai käyttäytyvänsä ilkeästi. 

Niin kauan kuin alkoholismi ja/tai narsismi aiheuttaa ongelmia, isompia ja pienempiä, tulisi uskaltaa puhua myös niiden synnystä: Lasten aivojen kehityksestä. Niin. Millainen on paha ihminen? Valitsemmeko itse luonteenpiirteemme tai sen olemmeko hyviä vai pahoja? Kuinka paljon hyvät ja pahat teot tai sanat ovat omia valintojamme?


Ps. Lisää kirjoituksia yllä olevaan kuvaan ja kuva-analyysi-haasteeseen löydät Uraäidin Ruuhkavuodet -blogista.

11 kommenttia:

  1. Mulle on aina lapsesta asti toitotettu, että oon tuhma. Käyttäydyn rumasti, kiukuttelen, olen ilkeä, tuhma, hirveä.
    Myöhemmin isä alkoi käyttää sanaa "terrorisointi". Että terrorisoin koko perhettä.
    Olenhan mä käyttäytynyt huonosti. Kiusannut pikkuveljeä, huutanut, kiukutellut, kaikkea.
    Mutta, oon ollut lapsi. Mä en ole mikään kasvatuksen ammattilainen, en tiedä miten mun kanssa olisi pitänyt oikeaoppisesti toimia..mutta isänipä oli, oikeasti siis ammatiltaan, ja mä olen mielestäni kokenut kyllä silkkaa vääryyttä myös hänen osaltaan, selkäsaunoja myöten.
    Oon lapsesta asti pitänyt itseäni pahana. Jos olin hyvä ja yritin olla kiva, se oli tekopyhää. Mä en muka koskaan voinut olla kiva, ilman että mulla oli joku taka-ajatus, tai että halusin jotain. Aina jos tein jotain hyvää, multa kysyttiin, että mitäs mä nyt haluan.
    Ajattelen vielä nykyäänkin hyvistä teoistani, että vissiin mulla on oma lehmä ojassa, vaikken keksisikään mikä se on. Pakkohan mun on jotain hyötyä ihan vaan itsekkäästi, koska en ole vilpittömästi koskaan hyvä ihminen? Mulle on iskostunut takaraivoon, että oon paha. Tiedän nykyään, ettei asia oo niin mustavalkoinen, ja oma isäni olisi totisesti voinut välillä katsoa peiliinkin.. Mutta jotenkin se kummittelee mielessä. Olen paha, tuhma tyttö.

    VastaaPoista
  2. Mä jäin miettimään tuota kysymystä "teenkö lapsestani narsistin". Väittäisin, että terveessä perheessä kyllä pitää aikuisenkin voida näyttää tunteensa, myös ne negatiiviset. Maailma ei lopu (saati lapsesta tule narsistia) siksi, että joku suutuspäissään korottaa ääntään, tiskaa vähän äänekkäämmin tahi vaikka paiskaa oven kiinni. Terveessä perheessä suuttumiset puhutaan läpi jälkeenpäin, pyydetään anteeksi.

    Sairasta se on, jos kaikkien pitää hiippailla varpaillaan ja varoa, ettei negatiivisia tunteita näytetä, aina vaan se kestohymy naamalla.

    Rakkaudettomalla ei välttämättä suinkaan tarkoiteta fyysistä väkivaltaa tai edes ilkeitä sanoja. Miellän sen puhtaasti huomiotta jättämiseksi, ei syliä, halauksia, pysähtymisiä hetkeen. Kersojen hoito pelkästä velvollisuudesta, fyysiset tarpeet täytetyiksi.

    Mä haluaisin analysoida nimenomaa narsistiksi kasvattamista enemmänkin, nimenomaa niitä syntytekijöitä. Haluaisin kirjoittaa, tutkia ja ymmärtää, mutta. Sun kommenttiboksi ei taida olla siihen oikea paikka, eikä mikään julkinen oikea alusta, mulle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Sankari kommentista. :) Voi, niin mielelläni kuulisin sun ja monien muiden ajatuksia ja pohdintoja tästä aiheesta enemmänkin. Ymmärrän kyllä, että ne joilla ehkä tähän olisi paljonkin sanottavaa, pysyvät mieluummin hiljaa.

      "Maailma ei lopu (saati lapsesta tule narsistia) siksi, että joku suutuspäissään korottaa ääntään, tiskaa vähän äänekkäämmin tahi vaikka paiskaa oven kiinni. "

      Tuosta olen pitkälti samaa mieltä, mutta missä kohtaa mennään yli? Ja taas toisaalta suutuspäissään se kuppi saattaa mennä nurin: ei olekaan kyse pelkästä äänen korottamisesta vaan ihan suorasta raivoamisesta, kun tiskatessa ne lautaset ei vain kolise vaan lentää seinään ja kun oven paiskatessa, se ei vaan kolahda, vaan hajoaa. Ja millainen on lopulta terve ja normaali perhe?

      Mutta niin: en tarkoittanutkaan, että tervettä olisi hiippailla varpailla ja varoa tunteitaan tai esittää jotain mitä ei ole tai näyttää feikattua kestohymyä. :) Lähinnä tällä hain sitä, että millä päästäisiin tilanteeseen, jossa ne negatiiviset tunteet purkautuis siististi? Tai että ylipäätään olisi vähemmän niitä huonoja hetkiä ja ikäviä tunteita? Ja sitä, että miten mikäkin niistä vaikuttaa jne.

      Poista
    2. Pisimmälle aikuisen negatiivisissa tunteissa kantaa varmasti hyvä parisuhde, jossa toinen ottaa kopin, kun toinen ei enää jaksa. Ja ne aikuisten omat ystävät, joille ei tarvi esittää mitään. Se, että vanhemmankin on lupa olla "minä" edes joskus eikä vain äiti ja puoliso. (Ei ole tiskatessa hajonnut astioita enää eron jälkeen, vaikka edelleen välillä kolisee kovastikin ;) )

      Poista
    3. Sankari, jep. :)

      Tämä minun tekstini oli tosiaan ehkä vähän sekavaa.. Tuo empatiakyvyn puuttuminen on minusta ehkä se ikävin ja pahin tilanne. Se ettei millään muotoa osaa asettua toisen asemaan ja kuvitella miltä toisesta tuntuu - ja tuntea sitä mielipahaa. Ja siihen tosiaan se rakkaudeton ympäristö on hedelmällisin narsismin kehittymiselle.

      Vaikka kuvitellaan osoittavan rakkautta ja rakastavan, se tehdään väärin, esimerkiksi juurikin mitätöimällä lasta, tämän tunteita, olemalla ja esittämällä itse aina oikeassa olevaa, jne. Että kuvitellaan että se kaikki tehdään toisen parhaaksi, mutta oikeasti ei osata asettua sen lapsen asemaan.

      Ja sitten on tuosta lievempiä muotoja, jotka aiheuttaa "lievempää pahuutta ja empatiakyvyttömyyttä", eli juurikin sitä ettei esimerkiksi opi pyytämään anteeksi, käyttää tökeröä ja piikikästä kieltä, vaikka tarkoitus ei ole satuttaa toista.

      Ja sitten nuo saattavat vuorotella sukupolvestta toiseen, että se lievempi empatiakyvyttömyys pahenee sukupolvelta toiselle henkilöstä riippuen. Esim. se haasteellisempi lapsi herättää niitä negatiivisempia tunteita aikuisessa, jolla ei ole työkaluja toimia oikein haasteellisemman lapsen kanssa ja ajaudutaan negatiiviseen kierteeseen, jolloin tuloksena saattaa olla hyvinkin vinoutunut vuorovaikutussuhde lapsen ja vanhemman välillä. Ja tuosta lapsesta saattaa kasvaakin sitten kovastikin narsistinen. (Vaikka samaan aikaan toiset saman perheen "helpot" lapset ovat saaneet ok kiintymyssuhteen, kun aikuisten ei ole tarvinnut kohdata samassa määrin omaa kyvyttömyyttään vanhempana.)

      Ja sitten ihan toisena kohtana vain tuo "ilkeys" eli raivoaminen, riiteleminen, johon ei liity narsismia.Sekin saattaa kulkeutua ja pomppia samalla lailla sukupolvelta toiselle.

      Hmm.. niin, siis sitä vain koitan hakea, että voisiko näistä oikeasti keskustella enemmän jo peruskoulussa? Entä miten parisuhteesta, persoonista, mustista hetkistä, riidoista, lasten kasvatuksesta ja siihen liittyvistä haasteista voisi puhua jo etukäteen? (Aika moni kun tuntuu olevan sitä mieltä, että asiaan ei saa puuttua, jokainen tietää itse miten lapset kasvattaa ja kasvatuskirjatkin on huuhaata tai ainakin turhia.)

      Poista
    4. Parisuhde ehkä velä peruskouluun menisi, mutta lasten kasvatus jne ei kyllä ehkä vielä sinne :) Mieluummin voisi vaikka sitä neuvolan perhevalmennusta oikeasti kehittää nimensä mukaiseen suuntaan sen sijaan, että paneudutaan siellä vain synnytykseen ja ensimmäisen vauvan kahteen ensimmäiseen kuukauteen...

      Poista
    5. Ajattelin ehkä enemmän ylipäätään persoonallisuuksiin, käyttäytymiseen, tunnetiloihin liittyviä oppitunteja. Niissä voisi käydä läpi toki seurustelusuhteita, mutta myös suhdetta omiin vanhempiin ja omaan lapsuuteen/nuoruuteen. Ikään kuin käydä valmiiksi sitä ajatustyötä läpi ennakkoon ja yrittää avata sitö miten kaikki mahdollisesti voisi liittyä myös parisuhteeseen, toisten ihmisten kunnioittamiseen, ymmärtämiseen, riitojen selvittämiseen, tunteiden näyttämiseen, toisen huomiomiseen, jne. :)

      Tässä oli minusta hyvä ja osuva artikkeli tunteisiin liittyen, johon törmäsin eilen:
      http://www.studio55.fi/terveys/article/professori-tukahdutettu-tunne-jaa-kehoon/124956

      "Jyväskylän yliopiston varhaiskasvatuksen professori Marja-Leena Laakso sanoo, että vaikka tunteita on niin myönteisiä kuin kielteisiäkin, niitä ei kuitenkaan voida jakaa oikeisiin ja vääriin. Sen sijaan ne ovat olennainen osa ihmistä.

      – Tunteet ovat kehollisia, eli ne tuottavat muutoksia fysiologisiin toimintoihimme, kuten hormonieritykseen, verenvirtaukseen ja sykkeeseen, Laakso toteaa.

      Tunteiden sääntely ja käsittely ovat taitoja, jotka toiset hallitsevat paremmin ja toiset heikommin. Tunteiden ilmaisu ja kohtaaminen on kuitenkin tärkeää hyvinvoinnillemme.

      – Ihmiset tukahduttavat tunteita, joita eivät osaa tai uskalla ilmaista. Voi olla, että ihminen ei ole saanut apua tunteiden käsittelyyn, siksi niitä tukahdutetaan. Tunne jää kuitenkin kehoon, koska siinä on tavallaan kyse aivokemiasta, Laakso varoittaa.

      Onko sinulla hyvät tunnetaidot?

      Laakson mukaan temperamenttipiirteet ja persoonallisuus vaikuttavat osaltaan siihen, millaisia vaikeuksia huonoista tunnekokemuksista voi seurata.

      – Ihminen voi esimerkiksi vetäytyä, käyttäytyä hallitsemattomasti tai oirehtia somaattisesti.

      Vastavuoroisesti hyvät tunnetaidot tuovat hyvää oloa sekä itsellemme että muille.

      – Ihminen voi hyvin, kun hän saa ilmaista ja elää tunteitaan läpi. Taitava tunteiden käsittely tarkoittaa sitä, että meille itsellemme tulee hyvä olo, saamme esimerkiksi luvan kanssa työstää ikäväksi koettua tunnetta ja pääsemme siitä irti tai saamme näyttää ja jopa hehkutella hyvää mieltä tuottavaa tunnetta, Laakso kuvailee.

      – Olennaista hyvissä tunnetaidoissa on, että omat tunteemme ja niiden työstäminen tai ilmaiseminen, eivät aiheuta pahaa oloa toisille ihmisille. "

      Poista
    6. Perhevalmennukseen liittyen olen jo aiemmin ehdottanut koko ikäluokan kattavia tulevaisuuskutsuntoja. Olen yrittänyt ehdotella niitä aina silloin tällöin siitä asti, kun itse asepalvelukseen hain.

      Minusta yhteiset kutsunnat olisivat todella hyödylliset. Koko ikäluokalle – tytöt mukaan lukien – voitaisiin kertoa kattavasti muun muassa asepalveluksesta ja sivarista. Asiallista tietoa tarvitaan nykyistä enemmän. Aihe koskettaa joka tapauksessa lähes kaikkia – tavalla tai toisella.

      Samalla tehtäisiin kaikille terveystarkasuts ja pohdittaisiin kokonaisvaltaisesti nuorten opinto-, ura-, intti-, vaihtari- ja perhesuunnitelmia.

      Tällä hetkellähän varuskunnissa sosiaalikuraattorit tekevät tätä työtä etenkin lähempänä kotiutumista, mutta myös palvelusaikana. Mutta tätä työtä tehdään siis nykyisin vain intissä oleville, ei kattavasti koko ikäluokalle.

      Terveyskutsunnat voisivat pitää sisällään myös vanhemmuuteen liittyvän oppitunnin. Tällä hetkellä MLL toteuttaa jo vastaavaa Isä -hanketta yhteistyössä myös Puolustusvoimien kanssa. Yhteistyön tavoitteena on varusmiesten hyvinvoinnin ja elämänhallintavalmiuksien tukeminen ja vahvistaminen niin palvelusaikana kuin elämässä muutenkin.

      Yläasteen terveystiedon oppitunneilla monet raskauteen ja vanhemmuuteen liittyvät aiheet tuntuvat vielä kaukaisilta eivätkä ne jää muistiin kunnolla. Mikäli näistäkin asioista puhuttaisiin parikymppisille, voisi niistä jäädä jotain oikeasti mieleenkin. Isä -hankkeen raportin mukaan kyselyyn vastanneista asepalveluksessa olevista jopa yli viidenneksen (22%) mielestä vanhemmuus tuntui ajankohtaiselta jo lähivuosina. Vain pari vuotta varusmiehiä vanhempia kohdataankin jo yleisesti muun muassa MLL:n perhevalmennuksissa, perhekahviloissa sekä Vahvuutta vanhemmuuteen -ryhmissä.

      Tietoa olisi siis hyvä jakaa raskaudesta, vanhemmuudesta ja lapsettomuudesta myös kutsuntaiässä oleville. Paikallaan olisi myös puhua uudelleen ehkäisyasioista koko ikäluokan kuullen. Niin kouluissa kuin varuskunnissa e-pillereitä lähes tuputetaan niiden hyötyjen takia eikä riskejä kartoiteta käytännössä lainkaan. Sekä nuorten naisten että nuorten miesten olisi syytä saada kattavaa tietoa niin ehkäisymuodoista, riskeistä kuin vaihtoehdoistakin. Riskien paremmalla kartoittamisella voitaisiin välttää turhat riskit ja ennakoida paremmin myös riskiraskauksia.

      Tiedoista ja valmistautumisesta olisi varmasti apua monelle nuorelle tulevaisuutta varten. Kuului tulevaisuussuunnitelmiin sitten sivari, armeija, opinnot, perhe tai työ ja missä järjestyksessä tahansa.

      Poista
  3. Minä olen saanut pienenä kerran selkäsaunan. Syytä en muista, mutta selkäsaunan muistan. Muuten mielestäni meillä on kohdeltu lapsia hyvin ja toitotettu aina, että me pystymme mihin haluamme ja olemme tärkeitä. Ja myös, että meidän valinnoillamme on väliä. Vanhempani eivät ole koskaan riidelleet meidän lasten edessä, kun taas oman mieheni vanhemmat ovat. Edelleenkin miehen kanssa riidellessäni kavahdan jos hän korottaa ääntään tai huutaa, koska en ole sellaiseen koskaan tottunut. En aina myöskään silloin pysty sanomaan sitä mitä haluaisin, koska ajatukseni hajoaa tuosta huutamisesta.

    Muistan lapsuudestani yhden hetken, kun äitini meille räjähti ilman mitään syytä. Sitten hetken päästä hän tuli itkien meidän luo ja pyysi anteeksi. Jotenkin silloin minulle valkeni se, että myös aikuiset tekevät virheitä. Arvostin äitini anteeksi pyyntöä jo lapsena todella paljon ja edelleen muistan tuon tilanteen.

    Nykyään mietin usein valintatilanteissa sitä, mitä vanhempani mahtavat ajatella valinnoistani. En tiedä mistä tämä kumpuaa, mutta valintojen tekeminen on aina ollut vaikeaa minulle ja usein kaipaan vanhemmiltani edelleen mielipidettä valinnoissa. Mikä kyllä vähän hävettää myöntää tämän ikäisenä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista myös sinulle Mari. <3 Aikuisten anteeksipyyntö on valtavan tärkeä - se tekee aikuisista/ vanhemmistakin inhimmillisempiä. :)

      Poista